Vanhempi on aina syypää kun lapsi käyttäytyy huonosti?

Lapsi räkäisee liukumäkeen, hiekkalinnat tallotaan ja lapio viedään kädestä. Nuoriso kaahaa mopoilla, yksi varastaa kaupasta energiajuoman ja toinen aukoo päätään vastaan tulevalle mummolle.

Seuraavaksi nämä kaikki tapahtumat saa lukea facebookin puskaradiosta.

''Vapaakasvatus, paska vanhempi, kuri puuttuu, kurjat kotiolot.''

Samantien hyökätään arvostelemaan vanhempia ja heidän kasvatustaan. Miksi?
Lapsihan ei koskaan voikkaan jättää sovittuja ohjeita noudattamatta tai tehdä typeryyksiä kaveriporukan innoittamana. En sitä sano ettei lapsen huono käytös voisi koskaan johtua vanhempien välinpitämättömyydestä, mutta musta on todella ikävää, että siihen takerrutaan aina ensimmäisenä ilman mitään faktoja.

Lapset, kuten myös me muut ihmiset olemme kaikki erilaisia. Toiset uskoo kerrasta, toiset vaatii toistoa, toistoa ja toistoa, joillekkin säännöt eivät mene koskaan perille. Joillain niitä ei ole ollenkaan.

Me käydään täällä lasten kanssa päivittäin keskusteluja siitä saako muita lyödä, saako tavaroita ottaa käsistä tai saako toisille puhua rumasti. Ja näitä asioita käydään läpi päivittäin siksi, kun niitä ikäväkyllä tapahtuu joka ikinen päivä. Lapset tietävät, että niin ei saa tehdä, mutta silti niin tapahtuu. Miksi?
Se voi olla uhmaa, huomionhakua, nälkää tai väsymystä. Mitä tahansa.
Se, että mun lapsi saattaa lyödä toista ei tee musta vastuutonta ja huonoa vanhempaa. Se miten itse reagoin tilanteeseen määrittelee sen.

Mä koen vahvasti, että mulla on ollut hyvä lapsuus ja nuoruus. Mulla on ollut ne kliseiset rajat ja rakkautta. Kotona oli aina hyvä olla. Hyvästä kasvatuksesta huolimatta tuli tehtyä typeryyksiä, jopa aika paljonkin.
Olen maalannut ala-asteella marjoilla valkoisiin aitoihin kirosanoja, olen änkenyt marjoja naapureiden ovien avaimenreikiin, varastanut rapusta mummon rollaattorin kaverin kanssa (joka me luojan kiitos palautettiin), varastanut kaupasta, juonut ja polttanut reippaasti ennen täysi-ikäisyyttä, valehdellut olinpaikkani vanhemmille, ajanut mopolla ilman korttia, lintsannut, luntannut ja mitähän vielä.

En mielestäni ole ollut mikään aivan kamala kapinoimaan, mutta ihan tarpeeksi. Näistä kaikista asioista pahin pelkoni oli, että jäisin vanhemmilleni kiinni. Ei siksi, että pelkäsin mulle käyvän jotain, vaan siksi etten halunnut tuottaa heille pettymystä. En koskaan halunnut loukata tai satuttaa heitä millään tapaa. Silti jostain todella maagisesta syystä tuli tehtyä idioottimaisia juttuja, vaikka todellakin tiesin mitä mieltä omat vanhemmat siitä olisi.

Minä, kuten varmasti moni muukin vanhempi toivoo, että mikäli oma lapsi toimii typerästi niin se toiminta pyrittäisiin estämään ja siitä tulisi itselle tieto. Ei somea, ei haukkumista, ei arvostelua. Kiitos.

Kohti parempaa ja KIVAA vanhemmuutta

Jokainen meistä haluaa olla se paras vanhempi lapsilleen ja moni meistä varmasti sitä onkin.

 Myös itse koen olevani hyvä äiti näille kolmelle alle metrin mittasille tyypeille. On kuitenkin tilanteita joissa myös mulla se kuppi kaatuu nurin. Mä olen todella ääniherkkä ja pienikin ''turha'' kitinä saa kierrosmittarit ylilukemille ja päässä kiehuu. Meidän lapset huutaa ja tappelee paljon. 

Myös minä huudan liian paljon.

Varsinkin tilanteet jossa toista satutetaan on mulle sellaisia missä automaattisesti se oma ääni nousee. Toisen satuttamista ei meillä sallita missään nimessä. Siitä on puhuttu paljon, siitä huolimatta sitä tapahtuu lasten osalta paljon. Huutamalla sen tappelutilanteen saa ehkä katkaistua, mutta mitä se lapsi siitä oppii? - ei yhtään niin mitään. Miten ihmeessä lapsi voi oppia käsittelemään omia negatiivisia tunteitaan jos aikuinen karjuu samalla tavalla suuttuessaan.

Tuo on ikuinen oravanpyörä joka toistuu päivästä toiseen ja niistä jää aina kaikille vain paha mieli.

Kiitos somen ihmeellisen maailman, olen löytänyt paremman tavan.

Noelin odotusaikana löysin facebookista ryhmän nimeltä Kiintymysvanhemmuusperheet ry. Kuitenkin vasta nyt olen perehtynyt siihen vähän enemmän. Osan ryhmän jutuista koin ns yliampuviksi ja ei meille sopiviksi, mutta varsinkin ongelmatilanteisiin sieltä löytyi muutama hyvä neuvo. Koko jutun idea on oikeastaan kuunnella, sanoittaa, olla läsnä ja yrittää ymmärtää. Huutaminen heivataan suoraan roskakoriin. Tällä äkkipikaisella kiukkusuonella oon siis paljon opeteltavaa.

 Minäkin olen vasta nyt alkanut oppimaan, että lähes poikkeuksetta lapsen huonon käytöksen takana on jokin tärkeä tarve. Se voi olla nälkä, väsy, huomionhaku tms. Vaikka varmasti meistä monista saattaa joskus tuntua, että lapsi tekee asioita kiusallaan. Harvemmin juttu kuitenkaan on niin.

Tämä KIVA on mulle vielä siis aika uus juttu ja tänään ensimmäistä kertaa sain hoidettua tilanteen kivasti loppuun.

Tänään aamulla Kaspian paiskoi raivoisasti leluja lattiaan niin, että tärykalvot paukkui.
 Normaalin ''Nyt loppuu se heittely!!'' sijaan totesin hänelle, että ''sinua taitaa suututtaa''. Kaspian katsoi päin ja paiskasi rekka-auton lattiaan. Toistin jälleen rauhallisella äänellä ''sinua taitaa suututtaa todella paljon''. 

Sitten kuului pienellä kitisevällä äänellä; ''ruokaa''.
Minä: ''Sinun on nälkä ja sinä haluat ruokaa?''

Kaspian huudahti ''joo!'' ja onnesta hihkuen juoksi syliin.

Tuon tilanteen sattuessa oli aamupalan syönnistä kulunut vasta reipas tunti. Ei siis todellakaan olisi heti tullut kiukkunälkä mieleen. Mutta sanoittamalla ja aktiivisella kuuntelulla selkeni minkä vuoksi lelut sai niin hurjaa kyytiä. Ja siis miten iloiseksi lapsi voikaan tulla siitä, kun hän huomaa, että häntä kuunnellaan ja ymmärretään! <3

Tästä ei kuitenkaan kovin kauaa mennyt kun Jaden kanssa syttyi kolmas maailmansota värikynistä. Kaspian ei olisi saanut värittää millään kynällä ja jos sai, niin sitten ei värittänyt juuri niin miten neiti näpsäkkä olisi toivonut. Sanoitin Jaden tunteita, kerroin miltä Kaspianista mahtaa huutaminen ja repiminen tuntua, mutta raivon pyörremyrsky otti vaan lisää puhtia. Siinä vaiheessa munkin purjelaiva kippas nupissa kumoon ja KIVA -jutut lensi seinään. Poistuin tilanteesta ja menin ulos rauhoittumaan. Palatessani vastassa oli rauhoittunut, hieman vielä nyykyttävä tyttö rätti kainalossa. Halattiin, keskusteltiin ja pyydettiin anteeksi. Mutta ellen aivan valehtele, niin tuo raivoepisodi kesti lähemmäs 1,5 tuntia. Mutta edistystä entiseen. Nyt tilanne käytiin jälkeenpäin läpi ja kaikille jäi hyvä mieli.

 Eiköhän me ajan kanssa näillä mausteilla saada ihan KIVA soppa aikaan.

Lisää KIVA:sta voi lukea tästä.
Huom. tämä ei ollut yhteistyö, vaan ihan omia mielipiteitä ja kokemuksia aiheeseen liittyen.

Yksin kolmen kanssa

Vihdoin.
Vain minä, kuppi lämmintä kahvia ja keksipaketti. Sopiva rako löytyi kerrankin myös kirjoittamiseen.
Reilu viikko menty kunnon sota-asenteella - ''jos selviän tästä päivästä, selviän mistä vaan.''
 Jep, kotona vain minä ja lapset. Tai pikemminkin minä vastaan lapset. Huomenna onneksi saadaan isi kotiin taas hetkeksi. Pakko sanoa, että on muuten aika rankkaa kolmen alle neljä vuotiaan kanssa. Kahdella on uhma ja yksi valvoo yöt.
Mutta mä olen selvinnyt! Enään tämä päivä ja huomisesta puolet.
Jaksaa jaksaa.

Onneksi täällä taistelutantereella on ollut myös taukoja. Hyvä sää on suosinut ja päivät ovat menneet kivasti ulkoillessa. Miljoona peukkua omalle takapihalle! Niin helppoa jos laiskottaa, eikä puistoilu nappaa. Lasten väliset tappelutkin tippuvat 50% kun ollaan ulkona.
 Eilen vietettiin Jaden kanssa laatuaikaa ja käytiin leffassa katsomassa itse ilkimys 3. Jaden ensimmäinen kerta elokuvissa ja sujui tosi hyvin. Hienosti jaksoi istua paikoillaan ja oli jopa hiljaa. Itseasiassa välillä sai oikein seurata ettei neiti nukahda siihen, kun ei missään vaiheessa päästänyt pihahdustakaan. Leffa oli myös hauska, suosittelen. :)  Iso kiitos mun vanhemmille jotka tämän mahdollisti kun tulivat meille vahtimaan poikia.♥ Samalla lupautuivat nappaamaan neidin tänään sinne yökylään. Astetta helpompi ilta siis tiedossa. Kaspian kun on nyt siirtynyt pinnasängystä junior sänkyyn, niin illat ovat olleet aikamoista hulabaloota. Päiväunille nukahtaa kyllä nätisti kun samassa huoneessa ei ole silloin leikkikaveria, mutta nämä illat.. Voi pee mä sanon. No ehkä tänään saan avata Netflixin jo ennen kello kymmentä.

Saako jo alkaa laskemaan tunteja nukkumaanmenoaikaan?

Ps. Ehdin mä ensimmäisen rivin kirjoittaa siinä kuuluisassa hiljaisuudessa kun vaunuista jo kurkkivatkin pienet pullavarpaat.

Kolme niin erilaista

Kolme samasta puusta veistettyä lasta, mutta silti jokainen näistä omaa ihan omanlaisen ja erilaisen luonteen. Sisaruksiksi tämä kolmikko on kovin erinäköinen myös ulkonäöllisesti. Ainakin mun omasta mielestä.

Jade

Kuten olen monen monta kertaa täällä maininnut: temperamenttia ei tältä tytöltä puutu. Jade tietää tasan tarkkaan mitä haluaa ja mitä ei halua. Jaden ollessa jo alta yhden vuoden ajattelin hänellä olevan jo uhma, mutta ehei, ei se ollut vielä mitään. Se oli vasta pieni kurkistus neidin luonteeseen. Nyt hänellä on uhma. Sen tiimoilta ollaan käyty muutamasti lastenpsykologin juttusillakin. Kaspianin kiusaaminen ja järkyttävät raivokohtaukset vain alkoivat mennä niin yli ettei keksitty enään mitään keinoa näihin tilanteisiin. Hetki sitten meni jo huimasti paremmin, mutta yksi päivä mummulassa hemmoteltavana ja saatiin taas palata iso harppaus taakse päin. Mutta ehkä se tästä.

Lujan temperamentin vastapainona Jade on kuitenkin ujotyttö. Uudet ihmiset ja paikat vaativat aikansa ennenkuin Jade lämpenee ja lähtee juttuun. Jade on todella tarkka rajoistaan ja ahdistuu helposti jos ihmiset tulee lähelle ilman, että Jade itse tekee aloitetta.
Pitkäpinnaisuus ei ole erityisalaa, mutta ei se mitään, sillä ei ole munkaan.
Jade on todella näppärä neiti ja kaikki pikkutekeminen on hänen mieleen. Tykkää kovasti muovailuvahasta, palapeleistä ja kirjoista. Paljon leikkii myös kotileikkejä.
Jade on hyvin auttavainen ja tykkää olla mukana esimerkiksi kotitöissä. Kovasti haluaa myös auttaa Noelin hoidossa aina kun sille päälle sattuu.
Jade pölläilee paljon ja hänellä on ihan omat hölmöt juttunsa joilla ei aina ole päätä eikä häntää.
Jade on pääosin todella itsenäinen, mitä nyt joskus saattaa vauvattaa, eikä silloin muka osata mitään itse. Mutta sekin ihan ymmärrettävää, sillä onhan talossa kaksi pienempää jotka sitä apua enemmän tarvitsevat. Ei isommatkaan aina jaksa olla ''isoja''. 

Kaikenkaikkiaan Jade on hauska, fiksu ja auttavainen ujoneiti. Lisämausteena jäätävän luja temperamentti.

Kaspian

Kaspian on meidän perheen herkkis. Kaikki menee helposti tunteisiin, mutta onneksi tämä jätkä ei paljoa lepyttelyä vaadi, kun on taas jo menossa. Kaspian tykkää touhata paljon itsekseen. Jaden kerhopäivinä hän saattaa istua tyytyväisenä pari tuntia ihan hiljaa lastenhuoneessa rakentamassa legoilla. Myös autoleikit ja kirjojen selailu ovat mieleisiä. Kaspianilla on siis hyvä keskittymiskyky ja toivon, että se on sitä vielä silloin kun kouluun meno koittaa.
Henkisesti herkkänahka, mutta fyysisesti oikea hurjapää ja tutkijasielu. Kaspian on kiinnostunut kaikesta. Kävely on aika tuntematon käsite, sillä Kaspian kirjaimellisesti lähinnä juoksee paikasta toiseen. Tai sitten se toinen ääripää, kun liikutaan puolimetriä kerrallaan ja jäädään ihmettelemään jokaista maassa olevaa pikkukiveä tai kukkaa.
 Itsesuojeluvaistoa tämä herra ei omista. Sohvilla juostaan silmät kiinni ja rappuset mentäisiin mieluiten ilmalentona pää edellä alas. On suuri ihme, että Kaspianin kanssa ei ole vielä tarvinnut käydä päivystyksessä. kopkop*

Nyt on myös alkanut ilmetä jonkinmoista uhmanpoikasta. Rauhallinen ''kaikki käy'' -lapsi on alkanut koittelemaan rajojaan. Raivokohtauksia, tavaroiden paiskomista, lattialle heittäytymistä ja sen semmoista. Näissäkin onneksi näkyy edelleen se helppo leppyminen ja usein uhmakohtaukset ovat aika pikaisesti ohitse. Kaspian on kuitenkin pääosin todella kiltti, mitä nyt kaikki kielletyt ja vaaralliset jutut kiinnostavat turhan paljon. Kaspian tykkää olla oikeastaan missä tahansa ja tulee toimeen kaikkien kanssa. Syli kelpaa aina, oli se kuka vaan.

Tiivistettynä Kaspian on todella helppo, vähän hömelö ja menevä tapaus.

Noel

Noel on vasta sen viiden kuukauden ikäinen, joten luonne ei välttämättä ole vielä päässyt täysin esiin. Sen verran kuitenkin osaan sanoa, että iloisempaa lasta saa etsiä. Noel on kuin pieni naantalin aurinko. Heti aamusta on hymy korvissa ja sama juttu illalla nukkumaan mentäessä. Noel on oikein erityishelppo, kunhan vain on masu täynnä ämmää ja unijutut reilassa. Koskaan ei ole ollut tilannetta ettei olisi tiennyt mitä tehdä tai mikä auttaa jos hän on itkenyt. Syy on aina joko väsy tai nälkä. Turhia ei siis märistä. Katsotaan onko yhtä iisi meininki vielä vuoden päästä. Hitusen saatan epäillä, mutta haaveissa on hyvä elää.

Lapset ovat siis luokkaa haastava, helppo ja erityishelppo. Ehkä tämä kombo kääntyy ihan päinvastoin sitten kun lapsille tulee ikää lisää. Se jää nähtäväksi.

Pakko ulkoilla päivittäin - kyllä vai ei?

Onko päivittäinen ulkoilu ihan välttämätöntä? - Monet vastaavat kyllä, mutta minä laiskuuttani sanon ei.

Mun on pakko myöntää, että ei me ulkoilla tai puistoilla läheskään joka päivä. Ei siinä ettei se olisi kivaa. Ulkoilu on tosi virkistävää ja lapsetkin nauttii ihan kympillä.

 Mä oon vaan aika laiska lähtemään ulos. Varsinkin nyt talviaikaan pystyn melkein sormin laskemaan kaikki ulkoilu kerrat. Siihen tosin vaikutti myös mun loppuraskaus ja se, että Noelin syntyessä oli kamalat pakkaset ja vauvaa ei saanut viedä ulos. Enkä varmasti olisi mennyt, vaikka ei vauvaa olisikaan ollut. Jäätävällä pakkasella ulkoilu on tuskin kenestäkään kivaa. Suomen talven tuntien muutenkin joka toinen viikko on maa täynnä loskaa ja seuraavalla viikolla paikat on ihan jäässä. Varsinkin täällä Vaasassa puistot ovat olleet yhtä luistelurataa pahimpina aikoina. Ei sellaiseen voi pienten lasten kanssa mennä ilman pelkoa siitä, että joku halkaisee päänsä.

Varsinkin näin talvisin siihen ulos lähtemiseen tuntuu olevan hurjan suuri kynnys. Pitää pukea kaikki ulkokamppeet ja muutenkin se koko kylmyys, hyrr. Meillä menee aina lähes tunti pukemiseen ja ulos lähtemiseen, joskus jopa kauemmin. Lapset kiljuu ja huutaa, toiselta on hukassa hanska ja toiselta villasukka. Yksi tukehtuu kuumuuteen toppatamineissaan, kun kaksi muuta on vielä pukematta. Lapset juoksee karkuun ja yksi on jo ehtinyt riisua kengät, pipon ja hanskat samalla kun puet toista. Ja taas kaikki alusta. Vihdoin kun päästään ovesta ulos, ulkona viihdytään tunti ja sitten lapset vinkuu takaisin kotiin.

Jaksaisinko tuon kaiken joka päivä yhden tunnin vuoksi? - Ei en jaksa, eikä mun mielestä tarvitsekkaan.

Välillä saa netistä lukea silmät pyöreinä kuinka jotkut ulkoilevat säästä riippumatta 4-6h päivässä lasten kanssa. Siis mitä? Miten ihmeessä te esimerkin supermutsit jaksatte? Mulle samaa taikajuomaa, kiitos. Ymmärrän, että joidenkin vaan on pakko tai muuten lapset kiipeilee pitkin seiniä turhautuessaan. Kyllä meilläkin sen eron huomaa, että ollaanko sinä päivänä ulkoiltu vai ei, mutta ei onneksi mitenkään suuressa mittakaavassa

Kevät alkaa olemaan onneksi jo ihan ovella ja kesää me odotetaan enemmän kuin mitään. Silloin ulkoillaan kyllä päivittäin, ellei aivan esterin peestä vettä sada.

Täällä on kyllä ollut jo tosi lämpöisiä kelejä, mutta jostain pilven hattarasta se lumisade taas tiensä tänne löysi. Voisi tuo valkoinen moska nyt vaan pysyä poissa kevään tieltä. Olin nimittäin juuri viikonloppuna ehtinyt kasata jo kaikki toppavermeet kaappeihin ja kaivanut välikautta esiin. Tänään ulos lähtiessä ne saikin repiä sieltä takaisin ja pukea päälle, sillä mittari näytti nollaa ja ulkona oli aivan hyytävä tuuli. Tänäänkin jo heti ulos katsoessa teki mieli kääriytyä jättimäiseen villasukkaan ja mennä sohvan alle piiloon. Onneksi on kuitenkin ystäviä, jotka saavat jopa munkin takamuksen ylös ja ulos, vaikka aluksi ei huvittaisikaan.

Loppupeleissä se ulkoilu on kyllä tosi piristävää, kunhan vaan selviää siitä ovesta pihalle asti.

Ulkoillaanko teillä päivittäin vai löytyykö sieltä muitakin, jotka varsinkin talvisin on hieman laiskempaa sorttia?

Enemmän lapsia - enemmän hysteriaa?

Usein juttu menee niin, että kaikki alkaa jo ensimmäisen lapsen raskausaikana. Panikoidaan jos suuhun eksyy vahingossa yksi metukkasiivu, alkuraskaudessa oksettaa liian vähän tai liian paljon, myös järjettömät raskaushimot, kuten raakojen peruoiden syönti on tiessään. Aivan vamasti siis masussa on joku pielessä. Tai niin moni odottaja ajattelee heti kun joku asia raskausaikana muuttuu - tai on muuttumatta.Tuo panikointi on täysin sallittua. Se on tervettä ja kuuluu asiaan, eikä se tietenkään lopu siihen raskauteen.

Lapsen synnyttyä panikoidaan syökö vauva tarpeeksi, nukkuuko vauva liikaa, onko puettu liian vähän vai liian paljon, sekä jatkuva hengityksen tarkistelu on varmasti joka äidin (miksei isänkin) ykkösenä. Lista on loputon.
Sitten aletaan odottamaan seuraavaa lasta ja odotus on paljon rennompaa, onhan esikoisen odotusaika vielä ihan hyvässä muistissa. Sama juttu vauva-ajan kanssa. Ei niin paljon paniikkia, mutta semmosta pientä, täysin asiaan kuuluvaa. Siitä seuraavien lasten kanssa ote höllääntyy entisestään. 

Tähänkin asti kaikki on mennyt hyvin, on varma olo itsestä, joten mitä turhaa panikoida?

Niin, kertokaapa se.
Tässä tapauksessa meikäläinen ja varmasti moni muukin äiti on täysin tämän tarinan vastakohta.

Jaden raskausaika oli aivan ihana. Ei juurikaan pahoinvointia, ei liitoskipuja, ei raskausarpia, ei pelkoa. Mä en osannut pelätä. En osannut pelätä keskenmenoa, ennenaikasen syntymän riskistä huolimatta en osannut pelätä sitä, että Jade syntyisi ennen aikojaan, en osannut pelätä synnytystä, en osannut pelätä onko vauva terve vai ei. En osannut pelätä mitään. Sama jatkui Jaden vauva-aikana. En osannut pelätä sitä, että vauvalle kävisi mitään. Nyt jälkeenpäin kun mietin, en oo täysin varma onko tuo edes tervettä, että ei pelkää? Se oma lapsi on kuitenkin äärettömän rakas, niin totta helvetissä sen puolesta kuuluisi pelätä. En tiedä johtuiko tuo mun pelottomuus mun nuoresta iästä vai elinkö vaan niin pinkissä vauvakuplassa kuin mahdollista, että en edes uskonut, että mitään pahaa voisi tapahtua? Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, menettämisen pelko tuli kyllä kuvioihin Jaden kasvaessa.

Heti kun tein plussatestin Kaspianista, oli meininki alusta asti aivan eri. Siitä päivästä lähtien mielessä kummitteli keskenmenot ja kohdun ulkoiset raskaudet. Niitä tunteita ei ainakaan auttanut mun alkuraskauden vuodot ja se, että sykettä ei näkynyt ensimmäisessä varhaisultrassa. Raskaus eteni ja muutamasti oltiin jo nähtykkin meidän pieni kirppu ultrassa. Silti läsnä oli jatkuvasti kamala menettämisen pelko. Pelkäsin kamalasti kohtukuolemaa ja jatkuvasti tarkkailin vauvan liikkeitä sekä muita oireita. Loppuraskaudessa pelko oli aivan kamala ja halusin vain äkkiä vauvan tähän maailmaan - ja toisaalta taas en halunnut. Pelkäsin synnytystä. Mitä jos siinä tapahtuisi jotain niin hirveää, että vauva menehtyisi tai vammautuisi? Kaikki meni kuitenkin onneksi aivan täydellisesti. Mutta eihän se hysteria siihen päättynyt. Päinvastoin. Niin monet kerrat on keskellä yötä herätty panikoimaan hengittääkö toinen vai ei. Vaunuissa kun nukkui yli 2h, niin oli aivan pakko jo käydä kurkkaamassa, että onhan se vielä elossa.

Se rakkaus mitä sä tunnet sitä pientä kohtaan jo raskausaikana on jotain tosi mahtavaa, mutta entä se rakkauden määrä kun se lapsi on siinä sun sylissä, se on aivan sanoin kuvaamatonta. Ja pienen pienikin ajatus siitä, että se sun pieni olisikin yhtäkkiä poissa, etkä voisi enään koskaan nähdä tai koskea sitä.. Pelko siitä on myös aivan sanoin kuvaamaton.

Noelin kohdalla pelkäsin ja pelkään edelleen, että karma tulee ja kostaa meille meidän ajatuksista. Noelhan ei todellakaan ollut meille mikään itsestään selvyys. Niin kamalalta kuin se tuntuukin myöntää, se oli vain yhden puhelinsoiton varassa, että Noelia ei edes olisi. Jossain vaiheessa mä olin jo niin varma, että sen tekisin. Onneksi ei päädytty siihen. Ja me ollaan siis niin super onnellisia tästä mini tyypistä ettei tosikaan! Mutta se juuri pelottaa. Nyt kun rakastetaan tätä pientä aivan tositositosi paljon, niin mitä jos se yhtäkkiä viedäänkin meiltä pois? - koska eihän meille pitänyt edes tulla kolmatta lasta. Ehkä typerää ajatella näin ja pelätä, mutta Karma is a b*tch.

Vaikka päivittäin huutelenkin Nikolle toiselta puolelta kämppää Noelin nukkuessa sohvalla, että tarkistaa tämän hengityksen, niin en silti aio pelon viedä mua mennessään. Tai ainakin mä yritän.

Muutama päivä sitten törmäsin taas uutiseen kätkytkuolemasta, jossa eräs äiti kertoi lapsensa menehtyneen reilu 3kk iässä kätkytkuolemaan. Hetihän mua alkoi taas ahdistaa kamalasti ja kyyneleitä pyyhkien mietin mitä jos meillekkin käy niin. Mahallaan nukkuminenhan nostaa riskiä ja arvatkaapa kuka ei suostu nukkua muutoin kuin mahallaan. Sinä iltana puoliyötä yritin nukuttaa Noelia selälleen, kunnes luovutin ja kiepautin hänet masulleen. Tyyppi nukahti samantien.

 Ei vaan voi antaa sille pelolle valtaa, vaikka kuinka kamalasti pelottaisi. Joissain asioissa on vaan joustettava, kuten tässä. Hulluhan mä olisin jos valvoisin yöt sen vuoksi, että yrittäisin vauvaa nukuttaa asentoon jossa hän ei vaan yksinkertaisesti suostu nukkua. Yhtälailla voisin kieltää lapsilta juoksemisen, keinumisen ja unirätit sängystä, sillä jotain voi sattua. 

Nykyään isompien kohdalla pelko rajoittuu lähinnä onnettomuuksiin. Siihen että he tippuu jostain, jää auton alle tai joudutaan vaikka pahaan kolariin. Kamalinta olisi jos jotain kävisi niin, että mä en olisi paikalla. Ajatuskin siitä, että Niko ottaisi kaikki lapset mukaan ja lähtisi ajamaan vaikka Laihialle -ei, ei, ei ja vielä kerran ei. Jos jotain pahaa sattuu, niin mä aion olla mukana.

Meille on suotu kolme ihanaa ja tervettä lasta. Onko edes mahdollista, että tää onni jatkuu? Toivottavasti.

Täytyy vain yrittää elää hetkessä ja nauttia siitä mitä on. Murehtia voi sitten kun on jotain oikeasti murehdittavaa.

Näihin tunnelmiin, hyvää yötä.

Kaikille lapsensa menettäneille haluan antaa suuren halauksen ja toivottaa kaikkea hyvää. Kukaan joka ei ole sitä kokenut, ei voi teidän tuskaa ymmärtää. Mutta voin vain yrittää kuvitella, miten helvetin raskasta se on.

-Julia-

Sinun arkesi, lapsesi lapsuus.

Yö on nukuttu hyvin ja lapset heräävät hieman myöhemmin mitä yleensä. Heti aamusta päätä särkee julmetusti, Jade kiljuu piirrettyjä ja vaatii muroja. Sanat ''Odota hetki'' nostaa pikkuneidin raivonpuuskan esiin. Laske Kaspian lattialle, odota. Ei itkua, ei siis loukkaantunut tästä, hyvä. Herätä mies, jätä lapset hänen hoidettavaksi ja painu kuumaan suihkuun avaamaan niskajumeja. Rentoudu hetki ja nauti omasta ajasta. Se kestää vartin.

ARKI.
  Välillä se on tylsää, sitten taas ihanaa ja yhtään mitään kaunistelematta, joskus se on jopa erittäin rasittavaa. On päiviä kun maitokuppi lentää viidettä kertaa lattialle, kissa oksentaa uudelle matolle ja suolan sijasta ruokaan kaadatkin sokeria. Silloin tuntuu kuin koko universumi olisi sinua vastaan. Mutta sitä se on, lapsiperheen arkea. Kaikki ei ole niin vakavaa. Usein se arjen pienistäkin asioista nauttiminen tuppaa unohtumaan. Ne tiskit kyllä odottavat sen aikaa kun piirtelet lapsesi kanssa persjalkaisia tai kun rakennatte maailman isointa tornia.
Itse olen juuri sellainen, että kaikki on hoidettava nyt heti eikä hetken päästä ja se on semmonen asia missä mun täytyisi opetella hölläämään. Ja näin kotona ollessa ei mitään muuta olekkaan kuin sitä aikaa.

Jokainen lapsi tarvitsee vanhemman joka viettää heidän kanssaan aikaa. Oon huomannut, että monesti valitetaan vanhemmasta joka istuu penkillä puhelin kourassa kun lapsi leikkii. Surullista jos oikeasti on niin, että joku vanhempi ei mene ollenkaan mukaan lasten touhuihin ulkona ollessa.
Myönnän, että itsekkin saatan joskus olla se penkillä istuva häpeäpilkku, mutta joka ikinen kerta ulkona ollessa mie kuitenkin lasken sitä mäkeä tukka hulmuten ja kokkailen Jaden kanssa hiekasta suklaakaakkuja. Saanen siis luvan hengähtää aina silloin kun neiti viihtyy muutaman minuutin yksin ämpärin ja lapion kanssa.

Onneksi arki on joustavaa kamaa. Välillä saa laiskottaa. Aina ei ulkoilu nappaa ja silloin voi ihan hyvin kaivautua sohvan pohjalle ja laittaa muutaman leffan pyörimään. Joskus on myös päiviä kun ei vain jaksa leikkiä mastercheffiä, niin silloin on ihan fine heittää uuniin ne ranskalaiset ja nakit. Lapset saattavat myös ihan hyvin oleilla pyjamissa puoleenpäivään asti, jos mitään menoa ei ole. Sillointällöin päiväunetkin jäävät välistä tai yöunille meno saattaa venyä myöhälle, mutta mitä sitten? Ei ne lapset siitä rikki mene.

Rajat ja säännöt täytyy olla, ei se arki muuten pelitä. Joistain asioista täytyy kuitenkin osata tarvittaessa joustaa.

Rajat on rakkautta.

Omasta lapsuudesta vielä sen verran, että parempaa en vois toivoa. Me ei kylvetty rahassa, mutta silti mulla oli kaikki tarvittava. Rakastavat vanhemmat, jotka piti ja pitää edelleenkin huolta. Oli säännöt, mutta niistä voitiin aina välillä joustaa. Joskus sai olla myöhempään ulkona tai joskus sai syödä enempi herkkuja. Mulle ei koskaan asetettu mitään paineita, millainen mun pitäisi olla tai miten mun pitäisi jostain suoriutua. Sain olla ihan oma itseni ja kunhan yritin parhaani niin se riitti.

Samanlaisen lapsuuden haluan omillekkin lapsille antaa.

Maistuisiko yhden lapsen hallittu kaaos?

Tähän asti olen elänyt sen ajatuksen kanssa, että kaksi lasta menee siinä missä yksikin. Tai siltä ainakin tuntuu, mutta onko niin enään hetken päästä? Epäilen. Tällä hetkellä Jade on se suurin tekemisen ja arjen haasteiden aiheuttaja ja Kaspian kulkee vain siinä sivussa. Entä puolenvuoden kuluttua? Voin laittaa vaikka pääni pantiksi, että silloin ei tosiaankaan kaksi lasta mene siinä missä yksikin. Ei ainakaan kun kyse on meidän ihanan jääräpäisistä rakkaudenhedelmistä.

Pari päivää sitten koin ison ''ahaa'' elämyksen kun Jade lähti kahdeksi yöksi mummulaan. Yhden lapsen tai pikemminkin yhden vauvan arki, oi miten helppoa se onkaan! Olin aivan unohtanut miten helppoja vauvat voivatkaan olla. Oliko se arki muka näin helppoa pari vuotta sitten yhden vauvan kanssa, vai osaako siitä vasta nyt nauttia eri tavalla? En tiedä, mutta oli huisin rentouttavaa olla pari päivää vain ja ainoastaan liikkumattoman ja puhumattoman lapsen kanssa. Kova ikävä oli kuitenkin Alea ja oli ihana eilen saada meidän höpönassukänkkäränkkä kotiin.

Jos näitä lapsia ei olisi ja täytyisi tulevaisuutta ajatellen valita yksi vai kaksi lasta, vastaisin edelleen, että ehdottomasti kaksi.

Niin onnellinen olen näistä kahdesta. Vaikka jokaikinen päivä voisin repiä kaikki harmaantuvat hiukset päästäni ja purkautua kuin tulivuori ylikuohuvista hermoistani. Ja vaikka kuinka usein tekisikin mieli lähettää jompikumpi tai jopa molemmat kirkuvat lapset banaanilaatikoissa kuuhun asti, niin en silti siitäkään huolimatta IKINÄ vaihtaisi tätä kahden lapsen kaaosta mihinkään. Vaikka myönnettäköön, että huonoina päivinä lievästi mieli tekisi. Mutta sitä varten meillä on onneksi mahtava tukiverkosto, jonne voi aina sillointällöin lykätä pari kiukuttelevaa naperoa ja itse pitää vapaapäivän vanhemmuudesta.

Nuo kaksi sinisilmää ovat meidän rikkaus ja ennen kaikkea rakkaus. Eikä sitä muuta mikään.

Talvi, tuo tautien ihmeaika.

Talvi on mulle aina haastavaa aikaa. Jos luitte postauksen fobiastani, niin ymmärrätte miksi. Tauteja siellä ja tauteja täällä. Facebook tulvii ämpäripäivityksiä ja pelkkä kaupassa käyntikin saa taas aikaan tuskanhien otsalle. Ihmiset ahdistaa, julkiset paikat ahdistaa, kaikki ahdistaa. Välillä tekisi mieli lähettää koko hemmetin talvi ja kaikki taudit suoraan helvettiin, sillä aina sama juttu.
Voi kuinka monesti onkaan tehnyt mieli eristäytyä kaikesta ja pysyä vaan kotona päästämättä ketään tänne. En kuitenkaan ole niin itsekäs! En halua eristää lapsieni maailmaa ja elämää sen vuoksi, että itse kärsin ja pelkään. Se olisi niin väärin. Myönnän, että olen jättänyt nyt kerhoilut vähemmälle ja kaupassa käyn pikaisesti mielummin yksin, mutta niin myös varmasti moni muukin on tehnyt. Tuskin ketään muukaan haluaa perheeseensä jylläämään influenssaa tai vatsatautia, ei erityisesti ainakaan foobikko. Lapset siis varmasti antavat anteeksi muutaman kerhon väliin jättämisen.

Viime lauantaina uhmasin taas omaa pääkoppaani kun mentiin lokakuisten miittinkiin ja syötiin buffetissa! Niin monesti kun kävinkin läpi kaikkia tekosyitä miksi me ei päästäisi, mutta onneksi! - Siis oikeasti onneksi mä en antanut pelon viedä ja voittaa! Sain tavata niin ihania ja huippuja ihmisiä!<3 Kunnialla selvisin sen reissun ilman turhaa paniikkia. Hyvä minä!
Monesti tulee mietittyä, että miksi juuri minä? Miksi täytyy pelätä näinkin turhanpäiväistä asiaa. Toisaalta, pelot on tehty kohdattavaksi ja niin olen tehnyt joka päivä ja niin aion tehdä myös jatkossakin. Viime vuosi olikin täynnä kunnon siedättämistä ja siitäkin selvittiin. Parahin apu on kyllä ehdottomasti lapset! En tiedä missä maanraossa kökkisin pelkoni kanssa jos nämä eivät olisi joka aamu sinisilmineen vastassa. Lasten takia on pakko jaksaa. Ei vain voi jättäytyä pois arjesta ja mököttää mörököllin kolossa puoltavuotta.

Talvi on aina paha pelkokausi, mutta onneksi pian taas helpottaa edes hitusen!
Päivä kerrallaan kohti kesää!