Kohti parempaa ja KIVAA vanhemmuutta

Jokainen meistä haluaa olla se paras vanhempi lapsilleen ja moni meistä varmasti sitä onkin.

 Myös itse koen olevani hyvä äiti näille kolmelle alle metrin mittasille tyypeille. On kuitenkin tilanteita joissa myös mulla se kuppi kaatuu nurin. Mä olen todella ääniherkkä ja pienikin ''turha'' kitinä saa kierrosmittarit ylilukemille ja päässä kiehuu. Meidän lapset huutaa ja tappelee paljon. 

Myös minä huudan liian paljon.

Varsinkin tilanteet jossa toista satutetaan on mulle sellaisia missä automaattisesti se oma ääni nousee. Toisen satuttamista ei meillä sallita missään nimessä. Siitä on puhuttu paljon, siitä huolimatta sitä tapahtuu lasten osalta paljon. Huutamalla sen tappelutilanteen saa ehkä katkaistua, mutta mitä se lapsi siitä oppii? - ei yhtään niin mitään. Miten ihmeessä lapsi voi oppia käsittelemään omia negatiivisia tunteitaan jos aikuinen karjuu samalla tavalla suuttuessaan.

Tuo on ikuinen oravanpyörä joka toistuu päivästä toiseen ja niistä jää aina kaikille vain paha mieli.

Kiitos somen ihmeellisen maailman, olen löytänyt paremman tavan.

Noelin odotusaikana löysin facebookista ryhmän nimeltä Kiintymysvanhemmuusperheet ry. Kuitenkin vasta nyt olen perehtynyt siihen vähän enemmän. Osan ryhmän jutuista koin ns yliampuviksi ja ei meille sopiviksi, mutta varsinkin ongelmatilanteisiin sieltä löytyi muutama hyvä neuvo. Koko jutun idea on oikeastaan kuunnella, sanoittaa, olla läsnä ja yrittää ymmärtää. Huutaminen heivataan suoraan roskakoriin. Tällä äkkipikaisella kiukkusuonella oon siis paljon opeteltavaa.

 Minäkin olen vasta nyt alkanut oppimaan, että lähes poikkeuksetta lapsen huonon käytöksen takana on jokin tärkeä tarve. Se voi olla nälkä, väsy, huomionhaku tms. Vaikka varmasti meistä monista saattaa joskus tuntua, että lapsi tekee asioita kiusallaan. Harvemmin juttu kuitenkaan on niin.

Tämä KIVA on mulle vielä siis aika uus juttu ja tänään ensimmäistä kertaa sain hoidettua tilanteen kivasti loppuun.

Tänään aamulla Kaspian paiskoi raivoisasti leluja lattiaan niin, että tärykalvot paukkui.
 Normaalin ''Nyt loppuu se heittely!!'' sijaan totesin hänelle, että ''sinua taitaa suututtaa''. Kaspian katsoi päin ja paiskasi rekka-auton lattiaan. Toistin jälleen rauhallisella äänellä ''sinua taitaa suututtaa todella paljon''. 

Sitten kuului pienellä kitisevällä äänellä; ''ruokaa''.
Minä: ''Sinun on nälkä ja sinä haluat ruokaa?''

Kaspian huudahti ''joo!'' ja onnesta hihkuen juoksi syliin.

Tuon tilanteen sattuessa oli aamupalan syönnistä kulunut vasta reipas tunti. Ei siis todellakaan olisi heti tullut kiukkunälkä mieleen. Mutta sanoittamalla ja aktiivisella kuuntelulla selkeni minkä vuoksi lelut sai niin hurjaa kyytiä. Ja siis miten iloiseksi lapsi voikaan tulla siitä, kun hän huomaa, että häntä kuunnellaan ja ymmärretään! <3

Tästä ei kuitenkaan kovin kauaa mennyt kun Jaden kanssa syttyi kolmas maailmansota värikynistä. Kaspian ei olisi saanut värittää millään kynällä ja jos sai, niin sitten ei värittänyt juuri niin miten neiti näpsäkkä olisi toivonut. Sanoitin Jaden tunteita, kerroin miltä Kaspianista mahtaa huutaminen ja repiminen tuntua, mutta raivon pyörremyrsky otti vaan lisää puhtia. Siinä vaiheessa munkin purjelaiva kippas nupissa kumoon ja KIVA -jutut lensi seinään. Poistuin tilanteesta ja menin ulos rauhoittumaan. Palatessani vastassa oli rauhoittunut, hieman vielä nyykyttävä tyttö rätti kainalossa. Halattiin, keskusteltiin ja pyydettiin anteeksi. Mutta ellen aivan valehtele, niin tuo raivoepisodi kesti lähemmäs 1,5 tuntia. Mutta edistystä entiseen. Nyt tilanne käytiin jälkeenpäin läpi ja kaikille jäi hyvä mieli.

 Eiköhän me ajan kanssa näillä mausteilla saada ihan KIVA soppa aikaan.

Lisää KIVA:sta voi lukea tästä.
Huom. tämä ei ollut yhteistyö, vaan ihan omia mielipiteitä ja kokemuksia aiheeseen liittyen.