Kolme synnytystä koettuna - Mitkä fiilikset on nyt?

Kolme kovin erilaista, ihmeellistä, kivuliasta ja mahtavaa synnytystä takana. On hyvin mahdollista, että tämän enempää en enää tule kokemaan. Olenkin nyt lähiaikoina pohtinut aika paljon sitä, että millanen olo näistä synnytyksistä on oikeasti jäänyt. Pikaisesti ja näin pinnallisesti ajateltuna on jäänyt ihan hyvä fiilis, mutta entä sitten kun tutkitaan syvemmältä?
 - Arpia ne ovat ainakin jättäneet, niin ulkoisia, kuin myös sisäisiä.

Pääosin mullahan on kaikki synnytykset menneet todella hyvin. Mulla eikä vauvalla ei ole ollut missään välissä ikinä mitään suurta hätää. Silti joitain mörköjä on synnytyksistä jäänyt mieleen kummittelemaan.

Nyt on aika kelata taaksepäin näihin elämää mullistaviin hetkiin.

1.


Ensimmäinen, eli Jaden synnytys.
 Lähdetäänkö vaikka siitä, että mä en tiennyt synnyttämisestä oikeastaan juuri mitään. Tiesin tasan sen verran mitä netissä vauva.fi palstoilla luki kun äidit jakoivat kokemuksiaan. En ollut käynyt synnytysvalmennuksissa, enkä kyllä edes muista tarjottiinko sellaista mahdollisuutta. Silloin en edes tiennyt mistään facebookin vauva/odotusryhmistä.
Olin tietämätön, mutta kuitenkin kovin luottavainen synnytyksen suhteen.

Synnytyshän sitten alkoi rv37+2 korkealla vedenmenolla. Se tarkoittanee siis sitä, että lapsivesikalvoihin tulee ylös reikä, josta vettä sitten tiputtelee pikkuhiljaa. Ennen tuota tapahtumaa en edes tiennyt, että niinkin voi käydä.
 Siitä jonkin aikaa niin alkoivat supistukset ja homma lähti käyntiin. Aluksi eteneminen oli aika hidasta ja meidät käännytettiinkin sairaalalta vielä kotiin. Palattiin paria tuntia myöhemmin sairaalalle takaisin ja siinä kohti oikeastaan katkeaa filmi. Tuosta eteenpäin ainut asia minkä muistan on se kun makaan sängyssä ja huutoitken niitä kirottuja supistuksia. Sain epiduraalin ja sitten taas muistan, että sen jälkeen oli aika mahti fiilis.
Muistan kuinka mun käskettiin vähän seisoskella ja lähes heti kun nousin tuli se jäätävä perseen räjäyttävä paskahädän tunne. Ei ollut kakkoshätä se, vaan siitä seurasi se koko homman kamalin vaihe. Huusin, itkin, panikoin. Se ponnistusvaihe sattui niin vaan sanonko kuinka paljon! Sittenhän siinä kävi niin, että Jaden sydänäänet tippui ja jouduttiin leikkelemään ja auttamaan imukupilla. Not nice.

Jaden synnytys oli ensisynnytykseksi aika nopea. Kahdeksan tuntia ja siitä 11min ponnistusta. Kuitenkin edelleen kun ajattelen tätä synnytystä on päällimmäisenä ajatuksena ahdistus. Miksi mä en muista sitä? Muistan vain muutaman pätkän sieltä täältä. En muista Jaden ensimmäistä itkua, en muista edes sitä sainko häntä suoraan syliin vai en. Oon kysynyt siitä kyllä Nikolta ja kyllä Jade kuulemma sujahti oikein sutjakkaasti sen sairaalapaidan alle ihokontaktiin. Mä en vaan muista. Ja se ärsyttää, turhauttaa ja suututtaa. Sen lisäksi ponnistusvaiheeseen ja käsistä karkaavaan kipuun jäi pahat pelot, mutta onneksi kahden muun synnytyksen ansiosta ne traumat ovat vähän väistyneet. Mutta ainakin sairaalan henkilökunnasta ja sen toiminnasta ylipäätään jäi hyvä tunne, vaikka itse synnytys ei niin nappisuoritukselta tunnukkaan.
 Onneksi kuitenkin se oma lapsi on todella lohduttava ja paras mahdollinen ''palkinto'' sen vääntämisen ja kivuissa kierimisen jälkeen.

2.

Toinen, eli Kaspianin synnytys.
 Nyt tiesin miltä synnytys tuntuu ja osasin ihan eri tavalla odottaa sitä. Aluksi olin hyvinkin luottavaisin mielin, mutta mitä lähemmäs h-hetkeä päästiin, sitä pelottavammaksi ajatus synnytyksestä kävi. Loppuvaiheessa ajatus synnytyksestä oli todella ahdistava. Mutta, vaikka Jaden synnytys oli ihan hullu, olin kuitenkin jostain syystä päättänyt, että haluan pyrkiä mahdollisimman luonnolliseen synnytykseen.

Kaspianin synnytys starttasi supistuksilla rv38+2. Koko aamun ja aamupäivän ne kiusasivat, välillä kuitenkin lopahtaen. Illalla päästiin vihdoin tosi toimiin kun supparit löivät yhtäkkiä täysillä päälle. Taas mentiin synnärille liian ajoissa tai siltä se ainakin tuntui, vaikka päästiinkin suoraan saliin. Supistukset olivat paljon helpompi kestää mitä Jaden aikana. Nyt selvisin ihan vain kävelemällä salia ympäri. Riitti kun vain kiihdytti vauhtia supistuksen tullessa. Jossain vaiheessa kuitenkin alkoi tuntua siltä ettei se riitä ja pyysin niinkin tunnettua kipulääkettä kuin ''jotain''. Jotain sain ja sainkin sitten  kohdunkaulan puudutuksen. Silloin ja myös nyt voin sanoa, että ei enään ikinä! Se oli varmasti koko synnytyksen kamalin hetki, kun kätilö tökkii metrin pitusilla neuloilla jalkojen välissä. Kaiken huippu on se, että helpotus ei todellakaan kuulunut sen jälkeisiin tuntemuksiin. Siinä vaiheessa kivut ns dramaattisesti räjähti. Mutta eipä ihme, sillä siinä vaiheessa Kaspian jo koputteli ovella. Ponnistusvaihe yllätti mut todella positiivisesti. Ei ollut sellaista alakerta ilmiliekeissä fiilistä, vaan se kipu tuntui omalla tavallaan hyvältä. Siinä tiesi mitä oikeasti on tekemässä.

Kaspianin synnytyksestä jäi heti mahtava fiilis ja sitä se on edelleen. Aika nopea, viisi tuntia kestävä maratooni 5 minuutin ponnistuksella. Kipuja oli (tietysti), mutta missään vaiheessa ei mopo lähtenyt käsistä. Mun mielestä tosi helppo synnytys, melkein voisi sanoa jopa unelmasynnytykseksi.
 Mä muistan siitä kaiken todella selkeästi. Se kertoo jo paljon omasta mielentilasta tässä synnytyksessä verrattuna Jaden aikaseen.

3.


Kolmas, elikkäs Noelin synnytys.

 Ennen Noelin syntymää luin edelleen paljon synnytyskertomuksia ja katsoin myös synnytysvideoita. Vaikka kokemusta oli jo kahdesta synnytyksestä, niin silti se jännitti ja tuntui muka niin tuntemattomalta. Pelottikin vähän. Mutta ehkä juuri se, että Jaden ja Kaspianin synnytykset olivat niin ääripäät toisistaan, joten en tiennyt yhtään mitä odottaa kolmannelta. Sen tiesin, että täysin luomuna haluan sen vetää läpi.

Noelin synnytys lähti todella yllättäen käyntiin rv37+5 vesien menolla. Heräsin aamuyöstä, nousin ylös ja vedet räjähti suoraan jatkoroikan päälle. Iski paniikki. Päivä ennen joulua, ei vauva silloin saa vielä syntyä. Olin tenhyt Noelin kanssa sopimuksen, että vasta sitten joulun jälkeen, mutta poika päätti toisin.
Puolisen tuntia ja supistukset räjähti tiuhaan päälle. Tunti vesien menosta lähdettiin kohti sairaalaa. Olisin halunnut koukata abc:n kautta hakemassa suklaata ja juotavaa, mutta Niko oli eri mieltä. Onneksi oli, sillä heti kun päästiin sairaalaan helvetti oli irti. Tuntui, että koko keskiruumis palaa, räjähtää ja irtoaa samaan aikaan. Kävelin, hytkyin, hypin ja kiroilin niinkuin suomalainen miesköriläs ympäripäissään. Vartti sairaalaan pääsystä ja sai alkaa jo puskemaan poikaa kohti valoa. Alkupaniikin jälkeen ponnistusvaihe sujui niinkuin vanhalta tekijältä.

Noelin synnytys oli kaikista nopein. Kaikenkaikkiaan vain vähän reilu 2h, josta ponnistus 5min. Synnytyksestä nyt on vasta 5,5kk, joten ajatukset ovat vielä vähän ristiriitaset. Kivut olivat niin hurjat, että siitä jäi vähän pelottava fiilis. Toisaalta taas synnytyksen nopeus pelasti paljon. Moni ehkä pelästyy nopeaa rytmiä, mutta itelle ainakin se oli vaan helpotus, että se oli äkkiä ohi. Myös ponnistusvaiheesta jäi ihan kiva fiilis, vaikka alussa meninkin ihan shokkiin.
 Päällimmäinen tunne kuitenkin on ihan hyvä.

Myös Niko on tietysti ollut aina synnytyksissä mukana, mutta muistan hänet vain Kaspianin synnytyksestä. Jotenkin niissä kovissa kivuissa vetäydyn aina semmoseen omaan kuplaan etten edes huomaa ketään muuta. Vaikka en muista, on hän varmasti ollut paras mahdollinen tuki.
Onneksi omalle kohdalle on myös aina sattuneet ihanat kätilöt.

Saan olla ja olenkin hurjan kiitollinen, miten hyvin ja onnistuneesti nämä kaikki kolme synnytystä ovat sujuneet, pienistä mutkista huolimatta.

Tukihenkilönä synnytyksessä

Lauantaina 12.12 heräsin viestiin, jossa ystäväni ilmoittaa olevansa synnärillä. Eikä siinä mitään, johan sitä oltiin odoteltukin kun viikkoja oli kasassa jo 40+2. Innosta hihkuen kyselin miten sielä menee ja sain vastauksen ''Tuu munkaa tänne. Kuolen!''

Pikaisesti kaikki tarvittavat tavarat kasaan ja samalla yritin pumpata henkeni edestä näitä rusinoita tyhjiksi. Stressasi hirmuisesti miten Kaspian pärjäisi ilman äitiä ja tissejä, sillä ei mulla ollut mitään aavistusta siitä kuinka kauan olisin poissa. Kaikista eniten mua kuitenkin jännitti! Siis jännitti aivan jäätävän paljon, niin paljon että ihan tärisin. Mikä siinä sitten oli niin jännittävää? - en tiedä. Ehkä se, että vasta muutama kuukausi takaperin olin itse kokemassa samaa ja nyt pitäisi mennä katsomaan kun joku toinen kokee sen saman. Sen helvetillisen kivun, mutta elämänsä ihanimman hetken.

Sairaalalle pääsin 12 aikaan, n. tunti viestin saamisesta. Melissa oli vielä tarkkailuosastolla, sillä tilanne oli vasta todella alussa. Sielä me sitten vietettiin muutama tunti jutellen niitä näitä ja odotellen, että tilanne edistyy. Klo 17 aikoihin siirryttiin vihdoin saliin ja Melissa pääsi kuumaan suihkuun lievittämään kipuja. Tiedettiin, että vielä kuitenkin menisi jokunen tovi pienen syntymään, sillä paikat eivät olleet vielä kolmeakaan senttiä auki. Kivut olivat tässä vaiheessa Melissalla jo aika kovat, mutta vielä ei voitu antaa edes epiduraalia.
Muistan, kun Niko aina kovasti kehui, että hyvin menee, plaaplaa ja lässynlää ja jotain muuta tsemppaavaa tekstiä sieltä koko ajan tuli ja kuinka se tuntui niin turhauttavalta niissä kivuissa. Silti ne täysin samat jutut pääsi mun suusta Melissalle! Ei siinä voi oikeasti muutakaan kun vaan tsempata toista parhaansa mukaan, vaikka sillä hetkellä se ehkä sitä synnyttäjää ärsyttääkin, mutta uskon, että kyllä se silti huomaamattaan aina auttaa kun joku kehuu ja rauhoittelee vierellä. Voin kertoa, että se toisen kärsimyksen katsominen saa todella avuttoman olon aikaan! Lisänä siihen vielä se, että kun oikeasti itse kokeneena tietää sen kuinka helvetisti se sattuu ja sitten et edes voi tehdä asialle mitään.. Pakko siinä oli itsekkin muutamat kyyneleet päästää, kun oli niin paha olla toisen puolesta.

Klo 18 aikoihin Niko toi Kaspianin sairaalalle tissille ja samalla sain lypsää taas pojalle maitoa. Ja taas itkettiin. Tuntui niin pahalta Kaspianin puolesta, että äiti on poissa. Kaspian on ollut musta erossa max. kauppareissun ajan ja yleensä silloinkin hän on vain nukkunut autossa ja nyt yhtäkkiä äiti onkin poissa moonta tuntia. Mutta onneksi tiedän, että Nikon kanssa lapset on aina hyvässä hoidossa. Jade ei onneksi ikinä edes huomaa jos mä olen poissa tai ei ainakaan itke perään. Onneksi myös mummu ja paappa olivat meillä neitiä viihdyttämässä.

 Huoneeseen palattuani Melissa oli jälleen käyrillä ja saikin siinä melkein heti kipupiikin, jonka pitäisi viedä supistuksista pahimman terän pois. Siitä ei kuitenkaan tuntunut kuulemma olevan mitään apua. Klo 20 paikat olivat vihdoin sen verran auki, jotta epiduraali voitiin laittaa. Samalla sovittiin, että nyt kun tilanne rauhoittuu kävisin pikaisesti kotona laittamassa Kaspianin yöunille ja palaisin sitten takaisin. 

Kotona ehdin olla muutaman tunnin, kunnes hieman ennen puoltayötä lähdin lumisateeseen pyöräilemään kohti sairaalaa. Vaikka matkaa ei ollut kuin 5km, niin silti siinä myrskyssä se tuntui ikuisuudelta. Yhtäkkiä Melissalta tuli viesti, että 5cm auki, siitä hetki niin toinen viesti: 6cm auki! Olin aivan satavarma, että en mitenkään ehdi sinne ajoissa jos tilanne näin nopeasti etenee.

Ehdin kuitenkin hyvin paikalle ja Melissa oli juuri saamassa kolmatta lisäannosta epiduraalia. Se ei kuitenkaan tuntunut auttavan yhtä hyvin kuin aiemmin ja supistuksiin tuli mukaan paineen tunne. Tokasin siinä heti, ''että ootko ihan varma ettet ois jo täysin auki?'' Melissa piti päänsä ja oli aivan varma ettei se olisi mitenkään mahdollista, ei näin nopeasti. Siinä sitten lohduttelin. että se voi hyvinkin olla mahdollista. ''Kaikki voi edetä yhtäkkiä tosi nopeasti.'' Paineen tunne vain kasvoi ja soittelin kätilöä paikalle. Paikat olivat pientä reunaa lukuun ottamatta jo täysin auki ja enään täytyi vain odotella vauvan laskeutumista. Tuntia myöhemmin alkoi ponnistusvaihe. Pidin kädestä, tsemppasin ja kehuin. Joka ponnistuksella totesin, että saa puristaa mun kättä niin lujaa kun pystyy jos siltä tuntuu ja kyllä siitä likasta voimaa lähteekin! :D

19 minuuttia myöhemmin klo. 02.20 syntyi täydellinen pieni tyttö!
 Ja itku pääsi meillä kaikilla! Se tunne oli jotain niin sanoin kuvaamatonta! Vaikka kyseessä ei ollutkaan oma lapsi, niin silti se tunne oli hyvin samanlainen kuin silloin kun itse on saanut omat lapsensa pihalle. Se onni ja se helpotus! Vieläkin kun ajattelen sitä tunnetta, niin hymy nousee väkisinkin korviin asti, oli se vaan niin mahtava ja aivan sanattomaksi vetävä tunne!

Kokemuksena tämä oli aivan mahtava! Oon aivan todella kiitollinen Melissalle, että pääsin mukaan ja sain näin ikimuistoisen asian kokea! Ja ihan varmasti menen uudelleen jos tällainen tilanne tulee uudestaan eteen. Suosittelen myös muita menemään tukihenkilöksi synnytykseen jos vain siihen on mahdollisuus! Niin mahtava kokemus se on.

Onnea vielä Melissalle ja hänen perheelleen supersuloisesta tytöstä!