Tukihenkilönä synnytyksessä

Lauantaina 12.12 heräsin viestiin, jossa ystäväni ilmoittaa olevansa synnärillä. Eikä siinä mitään, johan sitä oltiin odoteltukin kun viikkoja oli kasassa jo 40+2. Innosta hihkuen kyselin miten sielä menee ja sain vastauksen ''Tuu munkaa tänne. Kuolen!''

Pikaisesti kaikki tarvittavat tavarat kasaan ja samalla yritin pumpata henkeni edestä näitä rusinoita tyhjiksi. Stressasi hirmuisesti miten Kaspian pärjäisi ilman äitiä ja tissejä, sillä ei mulla ollut mitään aavistusta siitä kuinka kauan olisin poissa. Kaikista eniten mua kuitenkin jännitti! Siis jännitti aivan jäätävän paljon, niin paljon että ihan tärisin. Mikä siinä sitten oli niin jännittävää? - en tiedä. Ehkä se, että vasta muutama kuukausi takaperin olin itse kokemassa samaa ja nyt pitäisi mennä katsomaan kun joku toinen kokee sen saman. Sen helvetillisen kivun, mutta elämänsä ihanimman hetken.

Sairaalalle pääsin 12 aikaan, n. tunti viestin saamisesta. Melissa oli vielä tarkkailuosastolla, sillä tilanne oli vasta todella alussa. Sielä me sitten vietettiin muutama tunti jutellen niitä näitä ja odotellen, että tilanne edistyy. Klo 17 aikoihin siirryttiin vihdoin saliin ja Melissa pääsi kuumaan suihkuun lievittämään kipuja. Tiedettiin, että vielä kuitenkin menisi jokunen tovi pienen syntymään, sillä paikat eivät olleet vielä kolmeakaan senttiä auki. Kivut olivat tässä vaiheessa Melissalla jo aika kovat, mutta vielä ei voitu antaa edes epiduraalia.
Muistan, kun Niko aina kovasti kehui, että hyvin menee, plaaplaa ja lässynlää ja jotain muuta tsemppaavaa tekstiä sieltä koko ajan tuli ja kuinka se tuntui niin turhauttavalta niissä kivuissa. Silti ne täysin samat jutut pääsi mun suusta Melissalle! Ei siinä voi oikeasti muutakaan kun vaan tsempata toista parhaansa mukaan, vaikka sillä hetkellä se ehkä sitä synnyttäjää ärsyttääkin, mutta uskon, että kyllä se silti huomaamattaan aina auttaa kun joku kehuu ja rauhoittelee vierellä. Voin kertoa, että se toisen kärsimyksen katsominen saa todella avuttoman olon aikaan! Lisänä siihen vielä se, että kun oikeasti itse kokeneena tietää sen kuinka helvetisti se sattuu ja sitten et edes voi tehdä asialle mitään.. Pakko siinä oli itsekkin muutamat kyyneleet päästää, kun oli niin paha olla toisen puolesta.

Klo 18 aikoihin Niko toi Kaspianin sairaalalle tissille ja samalla sain lypsää taas pojalle maitoa. Ja taas itkettiin. Tuntui niin pahalta Kaspianin puolesta, että äiti on poissa. Kaspian on ollut musta erossa max. kauppareissun ajan ja yleensä silloinkin hän on vain nukkunut autossa ja nyt yhtäkkiä äiti onkin poissa moonta tuntia. Mutta onneksi tiedän, että Nikon kanssa lapset on aina hyvässä hoidossa. Jade ei onneksi ikinä edes huomaa jos mä olen poissa tai ei ainakaan itke perään. Onneksi myös mummu ja paappa olivat meillä neitiä viihdyttämässä.

 Huoneeseen palattuani Melissa oli jälleen käyrillä ja saikin siinä melkein heti kipupiikin, jonka pitäisi viedä supistuksista pahimman terän pois. Siitä ei kuitenkaan tuntunut kuulemma olevan mitään apua. Klo 20 paikat olivat vihdoin sen verran auki, jotta epiduraali voitiin laittaa. Samalla sovittiin, että nyt kun tilanne rauhoittuu kävisin pikaisesti kotona laittamassa Kaspianin yöunille ja palaisin sitten takaisin. 

Kotona ehdin olla muutaman tunnin, kunnes hieman ennen puoltayötä lähdin lumisateeseen pyöräilemään kohti sairaalaa. Vaikka matkaa ei ollut kuin 5km, niin silti siinä myrskyssä se tuntui ikuisuudelta. Yhtäkkiä Melissalta tuli viesti, että 5cm auki, siitä hetki niin toinen viesti: 6cm auki! Olin aivan satavarma, että en mitenkään ehdi sinne ajoissa jos tilanne näin nopeasti etenee.

Ehdin kuitenkin hyvin paikalle ja Melissa oli juuri saamassa kolmatta lisäannosta epiduraalia. Se ei kuitenkaan tuntunut auttavan yhtä hyvin kuin aiemmin ja supistuksiin tuli mukaan paineen tunne. Tokasin siinä heti, ''että ootko ihan varma ettet ois jo täysin auki?'' Melissa piti päänsä ja oli aivan varma ettei se olisi mitenkään mahdollista, ei näin nopeasti. Siinä sitten lohduttelin. että se voi hyvinkin olla mahdollista. ''Kaikki voi edetä yhtäkkiä tosi nopeasti.'' Paineen tunne vain kasvoi ja soittelin kätilöä paikalle. Paikat olivat pientä reunaa lukuun ottamatta jo täysin auki ja enään täytyi vain odotella vauvan laskeutumista. Tuntia myöhemmin alkoi ponnistusvaihe. Pidin kädestä, tsemppasin ja kehuin. Joka ponnistuksella totesin, että saa puristaa mun kättä niin lujaa kun pystyy jos siltä tuntuu ja kyllä siitä likasta voimaa lähteekin! :D

19 minuuttia myöhemmin klo. 02.20 syntyi täydellinen pieni tyttö!
 Ja itku pääsi meillä kaikilla! Se tunne oli jotain niin sanoin kuvaamatonta! Vaikka kyseessä ei ollutkaan oma lapsi, niin silti se tunne oli hyvin samanlainen kuin silloin kun itse on saanut omat lapsensa pihalle. Se onni ja se helpotus! Vieläkin kun ajattelen sitä tunnetta, niin hymy nousee väkisinkin korviin asti, oli se vaan niin mahtava ja aivan sanattomaksi vetävä tunne!

Kokemuksena tämä oli aivan mahtava! Oon aivan todella kiitollinen Melissalle, että pääsin mukaan ja sain näin ikimuistoisen asian kokea! Ja ihan varmasti menen uudelleen jos tällainen tilanne tulee uudestaan eteen. Suosittelen myös muita menemään tukihenkilöksi synnytykseen jos vain siihen on mahdollisuus! Niin mahtava kokemus se on.

Onnea vielä Melissalle ja hänen perheelleen supersuloisesta tytöstä!