Enemmän lapsia - enemmän hysteriaa?

Usein juttu menee niin, että kaikki alkaa jo ensimmäisen lapsen raskausaikana. Panikoidaan jos suuhun eksyy vahingossa yksi metukkasiivu, alkuraskaudessa oksettaa liian vähän tai liian paljon, myös järjettömät raskaushimot, kuten raakojen peruoiden syönti on tiessään. Aivan vamasti siis masussa on joku pielessä. Tai niin moni odottaja ajattelee heti kun joku asia raskausaikana muuttuu - tai on muuttumatta.Tuo panikointi on täysin sallittua. Se on tervettä ja kuuluu asiaan, eikä se tietenkään lopu siihen raskauteen.

Lapsen synnyttyä panikoidaan syökö vauva tarpeeksi, nukkuuko vauva liikaa, onko puettu liian vähän vai liian paljon, sekä jatkuva hengityksen tarkistelu on varmasti joka äidin (miksei isänkin) ykkösenä. Lista on loputon.
Sitten aletaan odottamaan seuraavaa lasta ja odotus on paljon rennompaa, onhan esikoisen odotusaika vielä ihan hyvässä muistissa. Sama juttu vauva-ajan kanssa. Ei niin paljon paniikkia, mutta semmosta pientä, täysin asiaan kuuluvaa. Siitä seuraavien lasten kanssa ote höllääntyy entisestään. 

Tähänkin asti kaikki on mennyt hyvin, on varma olo itsestä, joten mitä turhaa panikoida?

Niin, kertokaapa se.
Tässä tapauksessa meikäläinen ja varmasti moni muukin äiti on täysin tämän tarinan vastakohta.

Jaden raskausaika oli aivan ihana. Ei juurikaan pahoinvointia, ei liitoskipuja, ei raskausarpia, ei pelkoa. Mä en osannut pelätä. En osannut pelätä keskenmenoa, ennenaikasen syntymän riskistä huolimatta en osannut pelätä sitä, että Jade syntyisi ennen aikojaan, en osannut pelätä synnytystä, en osannut pelätä onko vauva terve vai ei. En osannut pelätä mitään. Sama jatkui Jaden vauva-aikana. En osannut pelätä sitä, että vauvalle kävisi mitään. Nyt jälkeenpäin kun mietin, en oo täysin varma onko tuo edes tervettä, että ei pelkää? Se oma lapsi on kuitenkin äärettömän rakas, niin totta helvetissä sen puolesta kuuluisi pelätä. En tiedä johtuiko tuo mun pelottomuus mun nuoresta iästä vai elinkö vaan niin pinkissä vauvakuplassa kuin mahdollista, että en edes uskonut, että mitään pahaa voisi tapahtua? Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, menettämisen pelko tuli kyllä kuvioihin Jaden kasvaessa.

Heti kun tein plussatestin Kaspianista, oli meininki alusta asti aivan eri. Siitä päivästä lähtien mielessä kummitteli keskenmenot ja kohdun ulkoiset raskaudet. Niitä tunteita ei ainakaan auttanut mun alkuraskauden vuodot ja se, että sykettä ei näkynyt ensimmäisessä varhaisultrassa. Raskaus eteni ja muutamasti oltiin jo nähtykkin meidän pieni kirppu ultrassa. Silti läsnä oli jatkuvasti kamala menettämisen pelko. Pelkäsin kamalasti kohtukuolemaa ja jatkuvasti tarkkailin vauvan liikkeitä sekä muita oireita. Loppuraskaudessa pelko oli aivan kamala ja halusin vain äkkiä vauvan tähän maailmaan - ja toisaalta taas en halunnut. Pelkäsin synnytystä. Mitä jos siinä tapahtuisi jotain niin hirveää, että vauva menehtyisi tai vammautuisi? Kaikki meni kuitenkin onneksi aivan täydellisesti. Mutta eihän se hysteria siihen päättynyt. Päinvastoin. Niin monet kerrat on keskellä yötä herätty panikoimaan hengittääkö toinen vai ei. Vaunuissa kun nukkui yli 2h, niin oli aivan pakko jo käydä kurkkaamassa, että onhan se vielä elossa.

Se rakkaus mitä sä tunnet sitä pientä kohtaan jo raskausaikana on jotain tosi mahtavaa, mutta entä se rakkauden määrä kun se lapsi on siinä sun sylissä, se on aivan sanoin kuvaamatonta. Ja pienen pienikin ajatus siitä, että se sun pieni olisikin yhtäkkiä poissa, etkä voisi enään koskaan nähdä tai koskea sitä.. Pelko siitä on myös aivan sanoin kuvaamaton.

Noelin kohdalla pelkäsin ja pelkään edelleen, että karma tulee ja kostaa meille meidän ajatuksista. Noelhan ei todellakaan ollut meille mikään itsestään selvyys. Niin kamalalta kuin se tuntuukin myöntää, se oli vain yhden puhelinsoiton varassa, että Noelia ei edes olisi. Jossain vaiheessa mä olin jo niin varma, että sen tekisin. Onneksi ei päädytty siihen. Ja me ollaan siis niin super onnellisia tästä mini tyypistä ettei tosikaan! Mutta se juuri pelottaa. Nyt kun rakastetaan tätä pientä aivan tositositosi paljon, niin mitä jos se yhtäkkiä viedäänkin meiltä pois? - koska eihän meille pitänyt edes tulla kolmatta lasta. Ehkä typerää ajatella näin ja pelätä, mutta Karma is a b*tch.

Vaikka päivittäin huutelenkin Nikolle toiselta puolelta kämppää Noelin nukkuessa sohvalla, että tarkistaa tämän hengityksen, niin en silti aio pelon viedä mua mennessään. Tai ainakin mä yritän.

Muutama päivä sitten törmäsin taas uutiseen kätkytkuolemasta, jossa eräs äiti kertoi lapsensa menehtyneen reilu 3kk iässä kätkytkuolemaan. Hetihän mua alkoi taas ahdistaa kamalasti ja kyyneleitä pyyhkien mietin mitä jos meillekkin käy niin. Mahallaan nukkuminenhan nostaa riskiä ja arvatkaapa kuka ei suostu nukkua muutoin kuin mahallaan. Sinä iltana puoliyötä yritin nukuttaa Noelia selälleen, kunnes luovutin ja kiepautin hänet masulleen. Tyyppi nukahti samantien.

 Ei vaan voi antaa sille pelolle valtaa, vaikka kuinka kamalasti pelottaisi. Joissain asioissa on vaan joustettava, kuten tässä. Hulluhan mä olisin jos valvoisin yöt sen vuoksi, että yrittäisin vauvaa nukuttaa asentoon jossa hän ei vaan yksinkertaisesti suostu nukkua. Yhtälailla voisin kieltää lapsilta juoksemisen, keinumisen ja unirätit sängystä, sillä jotain voi sattua. 

Nykyään isompien kohdalla pelko rajoittuu lähinnä onnettomuuksiin. Siihen että he tippuu jostain, jää auton alle tai joudutaan vaikka pahaan kolariin. Kamalinta olisi jos jotain kävisi niin, että mä en olisi paikalla. Ajatuskin siitä, että Niko ottaisi kaikki lapset mukaan ja lähtisi ajamaan vaikka Laihialle -ei, ei, ei ja vielä kerran ei. Jos jotain pahaa sattuu, niin mä aion olla mukana.

Meille on suotu kolme ihanaa ja tervettä lasta. Onko edes mahdollista, että tää onni jatkuu? Toivottavasti.

Täytyy vain yrittää elää hetkessä ja nauttia siitä mitä on. Murehtia voi sitten kun on jotain oikeasti murehdittavaa.

Näihin tunnelmiin, hyvää yötä.

Kaikille lapsensa menettäneille haluan antaa suuren halauksen ja toivottaa kaikkea hyvää. Kukaan joka ei ole sitä kokenut, ei voi teidän tuskaa ymmärtää. Mutta voin vain yrittää kuvitella, miten helvetin raskasta se on.

-Julia-