Rakenneultra & raskauden kuulumisia

Pitkään odotettu päivä koitti vihdoin tänään. Taas jälleen pääsisimme kurkkimaan meidän pienokaista. Lapset vietiin hoitoon ja suunnattiin kymmeneksi Vaasan keskussairaalalle. Ilmottauduttiin luukulle ja jäätiin penkeille kutsua odottamaan. Mua jännitti. Ensimmäinen raskaus kun ennen ultraa mua kunnolla jännitti onko kaikki rakenteet kunnossa. Aiemmin en osannut edes ajatella, että jokin voisi olla pielessä, mutta nyt sitten. Voisiko meillä muka olla taas niin hyvä säkä, että me saataisiin terve vauva jo kolmannen kerran?


Päästiin sisään, kätilö kysyi kuulumiset ja painuin sängylle pitkäkseni. Kasa geeliä vaalean karvapeitteen omaavalle masulleni ja ultra päälle. Siellä meidän pieni oli ♥ Pää alaspäin, jalat pökki kylkeä, selkä suoraan ultraa vasten ja nassu istukkaan päin. Kaikki rakenteet saatiin kuitenkin vaikeasta asennosta huolimatta hyvin katottua. Kaikki oli onneksi juuri niinkuin piti. 10 varvasta ja 10 sormea, aortan kaari ja pikkuaivot, kaikki niin täydellisesti. Pikkanen vastasi jälleen muutamaa päivää isompaa, kuten viimeksikin. Painoa pikkasella on jo 437g

No se sukupuoli. Sitä en etukäteen jännittänyt, sillä sehän ''tiedettiin'' jo. Viikkoa aiemin maanantaina kävin synnärin puolella ultrassa vatsakipujen vuoksi. Sieltä saatiin varovainen tyttölupaus, sillä ''ei täällä haaroissa ainakaan mitään näy.''
Yhdessä viikossa meidän ihmevauva onnistui kuitenkin kasvattamaan itselleen jäätävän kokoiset pallit, jotka lävähtivät suoraan ruutuun sukupuolta kysyttäessä.
Me saadaan siis toinen poika!
Jade ja Kaspian saa ihanan pienen pikkuveljen. Varmasta tyttöolosta ja ehkä vähän toiveestakin huolimattakin ei onnenkyyneleiltä vältytty. Niin ihanaa!

Pieni harmitus tuli taas aika huonoista kuvista, kun vauva oli tosiaan niin hölmössä asennossa eikä sitä suostunut vaihtamaan kätilön pökkimisestä huolimatta. Saatiin kuitenkin kuvaa beibsin jalkateristä, korvasta, pääkallonassusta ja vielä todiste herran sukukalleuksista.



Kuten instaa (juliakotajarvi) seuraavat ovat huomanneet, niin mä olen ravannut koko viime viikon sairaalassa jäätävien vatsakipujen kanssa. Maanantaina alkoi järkyttävä kipu, joka pahentui aina kävellessä ja kun vähänkään tärähti. Ensin kävin synnärillä varmistamassa, että vauvalla on kaikki kunnossa ja olihan sillä. Kivut paheni ja nopeasti mieleen tuli umpilisäkkeen tulehdus ja sitä sairaalassakin epäiltiin. Tiistaina ja keskiviikkona oireet olivat kuitenkin lähes täysin poissa pientä jomotusta lukuunottamatta, joten vatsan ultraa ei tehty. Tulehdusarvot kuitenkin olivat edelleen koholla. Torstaina taas herätessä kivut alkoivat ja menin heti aamusta päivystykseen. Iltaan mennessä kivut olivat jo luokkaa helvetti ja pahempaa kuin synnyttäminen. Istumaan ei päässyt kun kipu lamaannutti samantien hengityksen. Vatsan ultrassa kaikki kunnossa, pissakokeet ok, verikokeet ok ja tulehdusarvotkin laskussa.
Kukaan ei tiennyt mikä mua vaivasi.
Sain suoraan suoneen kipulääkettä ja siirryin osastolle yöksi. Seuraavana aamuna kivut olivat taas kadonneet kuin tuhka tuuleen.

Diagnoosi: Vauvan ollessa tietyssä asennossa se painaa johonkin hermoon joka aiheutti nuo järkyt kivut. Näin lääkäri epäili. Se ei tosin vieläkään selitä tulehdusarvojen hetkellistä nousua. Pääasia on, että nyt niitä kipuja ei enään ole tuon torstain jälkeen onneksi ollut ja toivottavasti ei enään tulekkaan. 
Nyt ultrassa vauva oli tosiaan pääalaspäin, kun taas silloin viime maanantaina tyyppi istuskeli masussa pää painaen mun kylkeä. Ehkäpä siis siinä asennossa sitten onnistui jotain hermoa ärsyttämään.
Hermosärytön loppuraskaus ois aika bueno.

Muuten täällä voidaan hyvin. Beibsi on kova liikkumaan, pahoinvointi on väistynyt lähes kokonaan ja no väsymys vaivaa vielä lievänä. Supistuksia on, kivuttomia, mutta ei nekään ole hyviä. Se torstainen kipukohtaus aiheutti myös kivuliaita supistuksia ja ne saivatkin paikkoja vähän kypsymään. Rv24 on kontrolliultra, jossa katsotaan sitten kohdunkaulan tilanne uudestaan ja mikäli on muutoksia tapahtunut niin rasahtaa taas Lugesteron lääkitys päälle. Mutta uskon ja toivon, että tilanne pysyy sinne asti ainakin samana.

Näillä mennään. Nyt vauva huutaa pullaa, joten korvapuustia ääntä kohden. ;)

Neljän seinän sisällä



Heippa!
Täällä ollaan taas vaihteeksi vietetty viime päivät kotona nyhjöttäen, lauantaita lukuun ottamatta.
Kaspianille nousi aivan yhtäkkiä kuume keskiviikko-torstain välisenä yönä. Ei vuotavaa nenää, ei kröhää tai yskää. Vain se hemmetin kuume. Se kesti koko torstain, perjantaina ei mitään ja taas lauantaina kesken kyläilyn lämpö nousi. Tänään on onneksi ollut taas kuumeeton päivä, mutta hurraan vasta jos myös huomenna lämpöilyt pysyvät poissa. Voisi ainakin ajatella, että tämmönen kuumeilu viittaisi hampaisiin, kun ei muutakaan oiretta ole. Ehkä se oli / on sitten vain sitä, mutta toivottavasti se oli siinä, sillä ei kiitos enempää kotipäiviä.


Ensi viikolla ei kyllä ole ollenkaan varaa sairastella, sillä menoja riittää. Mun vauva, tämä hieman isompi, Jade nimittäin pääsi kerhoon! Huomenna aamusta olisi kerhoon tutustuminen ja itse kerho alkaa perjantaina. Niin onnellinen tytön ja vähän meidän kaikkienkin puolesta. Jade saa viettää enemmän aikaa ikäistensä seurassa, eikä varmasti ohjattu toiminta ole hälle pahitteeksi. Kaspian the äitiin takertuja saa kaksi kertaa viikossa mut neljäksi tunniksi kokonaan itselleen.
Ainoa pieni asia mikä ärsyttää on sinne kerhoon kulkeminen. Kerho alkaa 08.30 ja matkaa on 3km. Lapset täytyy siis kiskoa sängyistä ylös väkisten, ehtiä syöttää ja puettaa ja mikäli ilma sallii niin kävellen kuljetaan. Jos taas taivas päättää revetä ja lehmiä sataa taivaalta, niin vaihtoehtona toimii julkiset ja siinä taas kirpasee se hinta. Tälläisinä hetkinä sitä varmasti osaisi olla kiitollinen siitä autosta. Mutta oma asenne ratkaisee, en aio tehdä tästä sen suurempaa ongelmaa kuin se onkaan. :) Innolla odotetaan ensimmäistä kerhopäivää ja vähän meinaa jo jännittää.

Tiistaina onkin sitten ihan hirrrveä kauhujen päivä. Meikäläisen hammaslääkäri! Jaiks! Mä en tiedä mikä mulla on vinksahtanut, mutta tästä jäätävästä pelosta huolimatta mä oikeasti ehkä jopa odotan sitä. Jaden raskausaikana jäin niin kamalaan limsakoukkuun ja sitä on jatkunut siitä melkeimpä tähän päivään asti. Voin sanoa, että mun hampaat on aivan hirveässä kunnossa. Häpeän niitä. On reikiä vaikka muille jakaa ja valkoinen on ihan vieras käsitys niiden väristä. Nyt mulla on vihdoin mahdollisuus saada niistä edes vähän siedettävät! Sitä mä odotan, en sitä porausta tai niitä miljoonaa värkkiä melkein kurkussa asti. Ei näistä koskaan hienoja tule, mutta edes vähän parempi on aina parempi kuin nykytilanne. Saapi nähdä miten akan käy!


Kaupunkilainen isossa cityssä - Pääkaupunkiseudun reissu.


Heinäkuun puolessa välissä pakattiin kamppeet kasaan ja ajeltiin kohti juna-asemaa. Suuntana Vantaa ja siellä mitä parhain seura - paras ystävä ja kummityttö.<3 Matkaan meidän perheestä lähti vain puolet, minä ja Kaspian. Jade pääsi viikonlopuksi mummuloimaan ja Niko sai vapaa-aikaa arjesta.

Aluksi jännitin junamatkoja aivan kamalasti. Miten ihmeessä saisin tuommosen vaunuja vihaavan ikiliikkujan viihtymään 3,5h paikoillaan junassa? Murheista huolimatta matkat sujuivatkin ihan hyvin. Menomatkalla Kaspian istuskeli lähes koko ajan mun sylissä, välillä viihtyi myös rattaissa naksuja napostellen. Oletin, että K olisi nukahtanut edes jossain vaiheessa, mutta ei! Sinnikäs ukkeli. Paluumatka oli hieman levottomampi tapaus. Ensimmäisen tunnin Kaspian viihtyi hyvin lattialla, mutta sitten sekin alkoi tympimään. Rattaat eivät olleet kivat, ei syli, eikä lattia. Lopulta äkäpussi luovutti ja nukahti rattaisiin puolituntia ennen kotipysäkkiä. Terveisiä siis vaan kaikille samassa hytissä olleille! ;)



Reissu itsessään sujui myös kivasti! Oli aivan ihana nähdä Melissaa ja kummitytyä (+Teroa & Viviä) niin pitkän ajan jälkeen.
Mä myös niin rakastuin tohon paikkaan! Pääkaupunkiseutuun nimittäin. Ensinnäkin shoppailuhullun taivas (vaiko helvetti?) ja se julkisilla kulkemisen helppous. Mikä unelma! Rattaiden kanssa pääset junalla ilmatteeksi niin kätevästi paikasta A paikkaan B. Me kuljettiin esim. Vantaalta Helsinkiin ja toisena päivänä käytiin Espoossa. Yritäppä Vaasassa mennä julkisilla (bussilla kun ei muuta vaihtoehtoa ole).. Kuskit hurjastelee ja ovat töykeitä. Usein myös vaunupaikat ovat niin täynnä ettei mun tarvitse kuvitellakkaan mahtuvani tuplien kanssa sinne. Mä niin tykkäisin lähteä lasten kanssa vaikka keskustaan jätskille tai muutenvain kiertelmään, mutta ajatuskin koko bussirumbasta, hyrr.. Junalla kulkeminen oli vaan niin ihanan vaivatonta! Vaunuilla tuleville aivan mahtavat ja tilavat paikat.

Pakko vielä hehkuttaa Espressohousea! Miksei täälä voi olla sitä? Voisin mennä melkein joka päivä sinne nauttimaan sen ihanan aamupalaleivän valkosuklaakaakon kera. Ja se tunnelma mikä sielä oli, ihana!

Jos mä en olisi niin jänispöksy tai jos Nikolta ei kysyttäisi tai JOS mä en olisi niin riippuvainen mun läheisistä, niin mä muuttaisin pk seudulle heti. Mä vaan niin ihastuin siihen paikkaan.
Niin ja tosiaan tämä oli tavallaan mun ensimmäinen kerta kun sielä kävin, joten antakaa armoa ja ymmärtäkää tää mun hypetys! Onneksi myöskään tämä kerta ei jää viimeiseksi, sillä mulla on aivan mahtavat syyt päästä sinne aina uudestaan.

Kaikenkaikkiaan aivan huippuhyvä reissu ja mahtava viikonloppu!


Jaden kuulumiset


 

Mitä kuuluu Jadelle?
Siitä taitaa taas olla jokunen tovi kun olen kokonaisuudessaan omistanut postauksen Jaden kuulumisille.
Meidän rakas itsepäinen, temperamenttinen, ihana, iloinen, ja taitava esikoisemme. Välillä niin kovin rasittava, mutta meille maailman tärkein (Kaspianin lisäksi tietysti).

Kuten monta kertaa sanottu Jade on aivan pikkuruisesta asti ollut todella vahvaluonteinen. Hän tietää mitä haluaa ja kietoo vaikka koko maailman pikkusormensa ympärille saadakseen sen. Paapat onkin jo hyvin kiedottu umpisolmuun saakka lellimään pientä prinsessaa. ;) Vahvan temperamentin vuoksi ei Jaden uhma ole ollut mistään helpoimmasta päästä, päinvastoin. Kunhan vain keksii jatkuvasti jotain mielenkiintoista tekemistä, niin kiukkudraamailut jäävät vähemmälle. Isoin ongelma tälle ei enään niin rakastavalle isosiskolle on liikkuva pikkuveli. Kaikki on ALEN! Mikään ei ole Kaspianin eikä Kaspian saa olla missään. Milloin revitään naamasta, tönitään päästä kumoon tai istutaan päälle. Jos jostain, niin tuosta mulla lähtee järki. Siihen ei auta mikään. Kun kieltää, kuuluu näsäviisas ''saanpahan!'' - ja irvistys päälle. Mä niin toivon, että tuo järjetön mustasukkaisuus menisi jo ohi. Vaikka kuinka ollaan otettu molempia yhtä paljon huomioon ja opetettu jakamista, niin noup. Tästä syystä mä olen nyt myös hakenut Jadelle osa-aikaista päivähoitopaikkaa. Jade saisi olla ikäistensä seurassa ja siellä ainakin on pakko oppia jakamaan ja odottamaan vuoroaan. Avoimen päiväkodinkin kerhoon laitoin keväällä hakemuksen, mutta ikäväkyllä paikat oli jo täynnä. Nyt sitten odotellaan jos sattuisi paikka vapautumaan. Mä niin toivon, että Jade pääsisi edes jompaan kumpaan. Tiedän, että neiti tykkäisi niin kovasti ja siitä voitaisiin saada hyvä apu. Loppuisi ehkä tuo kamala turhautuneisuus ja kiusaaminen kun saisi purkaa energiaa ikäistensä seurassa.


Uhman lisäksi meillä on opittu paljon uutta. Polkupyörä on Jadelle vielä turhan haastava, mutta vihdoin neidin uskallus riitti ja tämä oppi kulkemaan potkupyörällä! Nyt sillä kuljetaankin toosi lujaa. Ainoastaan korvat vaan tuppaavat unohtumaan matkan varrelle, kun pyydetään odottamaan tai pysähtymään. Mutta helpottaa kummasti matkoja kun ei tarvitse jatkuvasti pysähtyä odottelemaan etanan vauhtia kävelevää taaperoa. Nykyään 1km kauppareissustakin saatetaan selvitä alle tunnissa puolentoistatunnin sijaan. Myös vauvakeinu on jätetty pienemmille ja Jade pysyy isojen keinun kyydissä jo vähän hurjemmissakin vauhdeissa.
Sitten se isoin virstanpylväs. Meidän Jade, ikää 2v10kk on päässyt eroon vaipoista! Ai että mä olen niin tyytyväinen! Jade on ollut vajaan kuukauden päiväkuiva ja nyt ollaan menty pian 2 viikkoa yötkin ilman vaippaa. Myös kakan tahalleen pinnaaminen on jäänyt pottailun myötä pois. En olisi pari kuukautta takaperin uskonut, että meidän Alehandro olisi nyt vaipaton, eihän tuo silloin vielä edes suostunut istumaan potalle olleskaan. Ja nyt tilanne on jo mitä mainioin. Ollaan niin ylpeitä!<3 Ainoastaan ongelmia tuottaa vielä vieraassa paikassa vessassa käyminen ja usein tuo pidätteleekin sitten monta tuntia kotiin asti. Pientä edistystä on kuitenkin tapahtunut nyt muutaman päivän aikana, joten eiköhän tämäkin pulma ole pian ratkottu.

Hurjaa, että ensi kuussa Jade täyttää jo 3-vuotta! Miten paljon tuo tyttö onkaan kasvanut ja oppinut tässä ajassa. Puhua pälpättää minkä kerkiää ja on niin ihanaa kun Jaden kanssa voi jo kunnolla keskustella niin, että se on molemmin puoleista. Välillä neiti keksii omasta päästäänkin kaikenmaailman hurjia juttuja. Meidän vaatekomerossa asuu esimerkiksi jääkarhu. Jadella on myös punatukkainen mielikuvituskaveri jonka kanssa leikkii, sekä tappelee leluista.
Jade myös kovasti väittää, että tuleva vauva on tyttö. Se selviää luultavasti tai ainakin toivottavasti tämän kuun lopussa. Olisihan se aika ihanaa saada tälle tättäräälle pikkusisko.

Tämmöstä tänne. Uhmaa, mustasukkaisuutta ja uusia ihania taitoja. Päivä kerrallaan niin hyvä tuloo.


Kolmen lapsen kaaos

Eilen julkistin ig:n puolella meidän pienen, mutta päivä päivältä suuremmaksi kasvavan salaisuuden.

Kyllä, meille tulee kolmas lapsi.

Enempää lapsia me ei oltu suunniteltu. Me ja meidän kaksi ihanaa lasta, näin on hyvä. Elämää ei kuitenkaan kiinnostanut pätkääkään meidän suunnitelmat, joten se otti ohjat omiin kätösiinsä.
Tässä sitä nyt ollaan, alkushokista toivuttu ja ilolla odotamme meidän uuden vuoden vauvaa.



Kaikki lähti siitä kun aloin ihmettelemään jatkuvaa huonoa oloa. Hain testin siinä mielessä, että ''testataan nyt varmuuden vuoksi''. En ikinä olisi uskonut, että siihen oikeasti piirtyy se punainen pirulainen toisen seuraksi. Ensimmäinen ajatus oli liuta kirosanoja ja ajatus koko asiasta tuntui mahdottomalta. Ei niin vain voinut käydä.
 Niin kuitenkin kävi. 
Se mitä asialle tehtäisiin, ei todellakaan ollut itsestäänselvyys. Me oikeasti pohdittiin sitä pahinta, aborttia. Meillä on kuitenkin täällä kaikki hyvin, me pärjätään ja kasvatetaan lapsemme itse parhaamme mukaan, joten miksi tämä tuleva pieni ei meidän perheeseen mahtuisi? Enkä olisi varmasti ikinä antanut itselleni anteeksi jos oltaisiin päädytty aborttiin. En sano, että siitä ei tulisi rankkaa, onhan se varmasti hurjaa pyörittää kolmen lapsen arkea. Me ollaan kuitenkin päätetty tästä kaikesta selvitä ja niin me selvitäänkin, yhdessä. <3