Ensimmäinen & toinen.

Sitä niin muka silloin luuli tietävänsä mitä äitiys on tai mitä se tuo tullessaan. Väärin. Tottakai suurinpiirtein tiesin, millaista on olla äiti, mutta en läheskään kaikkea! Edelleen joka ikinen päivä äitiys opettaa mulle jotain uutta. Vauva -tai lapsiarki ei yllättänyt mua mitenkään, mutta ne tunteet mitä äitiys saa aikaan.. Se on jotain ihmeellistä ja ehkä vähän pelottavaakin. Se hirmunen suojeluvaisto, pelko ja rakkaus jotain kohtaan. Se on ihan uskomatonta.

 Kun lapsi kasvaa, kasvat itse samalla äitinä. Ja kun ensimmäinen lapsi saa ekaa kertaa sen uhmahepulin kaupassa, voi sitä häpeän, paniikin ja tuskanhien määrää! Toisella kertaa voi mennä jo hieman paremmin, sillä onhan se kauhunhetki jo kerran aiemmin koettu. Ei meille äideille ole mitään käsikirjaa minkä mukaan toimia, vaan me toimitaan sen oman pään ja kokemuksien pohjalta.

Ensimmäinen lapsi on vähän niinkuin koekappale joka opastaa ja ohjaa meitä. Ensimmäinen lapsi opettaa meille kaikki perusasiat; Miten lapsi puetaan ulos, milloin kuvioihin tulee kiinteät ja milloin saa istuttaa jne. Ensimmäisen lapsen kohdalla me opimme miten on parasta toimia missäkin tilanteessa. Toki täytyy muistaa se, että jokainen lapsi on yksilö ja se mikä toimii yhteen ei välttämättä toimikkaan toiseen. Ensimmäisen lapsen kohdalla kaikki on niin uutta ja ihanaa ja koko ajan sitä vain odottaa, että toinen kasvaa ja oppii uutta.
Toisen kohdalla tekisi mieli rukoilla ajan pysähtyvän. Ne kasvaa liian nopeasti! Toisen kohdalla ei todellakaan ole ikävä niitä sosekokeiluja(sitä sotkua!) tai sitä kun toinen opettelee seisomaan tuetta ja kolhii itseään joka paikkaan. Voisi luulla, että toisen lapsen kohdalla kaikki on paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa. Ehkä niinkin, mutta usein niissä vauvahormoonihöyryissä ne esikoisen vauva-ajan perusasiat jotenkin kummasti tuppaa unohtumaan.. Pakkasrajat, maidon pakastus sekä kuinka usein niitä tutteja pitikään keittää?  Ensimmäisen lapsen kohdalla ollaan usein vähän ulapalla ja panikoidaan milloin mistäkin pikkukröhästä, mutta ei huolta, toisen kohdalla usein osataan ottaa rennommin. Tai sitten panikoidaan entistä enempi.
 

Jaden ollessa pieni kaikki vain rullasi eteenpäin omalla painollaan päivä kerrallaan. Vaikka meidän vauva-arjessa oli mukana koliikki ja refluksi, niin siltikään ei missään vaiheessa tullut sitä ''mitä ihmettä mä nyt teen?'' -fiilistä. Haastava vauva, mutta silti kaikki oli niin helppoa. Tai sitten en vain yksinkertaisesti muista niitä kauhun vallassa olevia tunteita, voihan se niinkin olla.. :D Jaden ollessa pieni en murehtinut turhia tai osannut pelätä mitään pahaa tapahtuvan. Vasta nyt menettämisen pelko on astunut enemmän esille. Tuon kanssa ulkona kävelykin on ihan hirveää, kun koko ajan päässä pyörii, että mitä jos yhtäkkiä juokseekin autotielle tai mitä jos tippuu kotona sohvalta ja menee tajuttomaksi. Mitä jos mitä jos mitä jos mitä jos? Ärsyttäviä, mutta ihan terveitä äiti-ihmisen ajatuksia.

Ennen tietoakaan Kaspianista ajattelin, että toisen kanssa on varmasti vielä helpompaa ja vähemmän huolen aiheita, sillä onhan jo yksi vauva-aika eletty ja koettu. Väärin. Kaikki on nyt tuplaten pahempaa ja pelottavempaa. Raskausaikana päätä vaivasi keskenmenot, kohtukuolema ja ennenaikainen synnytys. Nyt päässä liikkuu kauhukuvat siitä, että vauva tippuu sylistä, saa pahan infektion tai, että tulee kätkytkuolema. Kaspianin viimetteinen flunssakin oli ihan kamala. Googlasin kaikki kauhukokemukset rs viruksesta keuhkokuumeeseen. Huhhuh, kunpa voisi sanoa, että nämä ajatukset helpottaa ajan kanssa, mutta epäilen. En halua edes ajatella aikaa, kun lapset teineinä huitelevat menemään tuola kylillä! Mutta nämä kaikki pelot kertoo vain siitä rajattomasta rakkaudesta omia lapsia kohtaan.

Ensimmäinen lapsi opettaa miten rakastetaan ehdoitta ja toinen lapsi vahvistaa sen, miten vahvaa se rakkaus oikeasti onkaan.