Oma lapsuus

Oon tässä tämän menneen viikonlopun aikana selannut facebookissa erästä todella paljon tunteita herättävää ketjua. Kyse on traumaattisimmasta kokemuksesta omassa lapsuudessa. Niin paljon hirveitä kokemuksia vanhempien alkoholin käytöstä lapsen pahoinpitelyyn ja jopa seksuaaliseen hyväksikäyttöön asti. Yritin miettiä ketjuun kamalaa kokemusta omasta lapsuudestani, mutta pitkän pähkäilyn jälkeen mä en vieläkään ollut saanut kirjoitettua yhtään mitään. Mulla ei ole sellaista. Tai on ja ne kaikki liittyy oksentamiseen, mutta se on täysin mun omista vanhemmista riippumaton juttu. He kyllä hoitivat ne(kin) tilanteet hyvin ja olivat isona tukena. Jostain syystä sitä kuitenkin pelkäsin ja pelkään edelleen.
Oon aina tiennyt, että mulla on ollut hyvä lapsuus, mutta noita juttuja lukiessa sitä osaa arvostaa nyt vielä enemmän!

Rajat on rakkautta!

Kun muistelen omaa lapsuutta, niin ensimmäiset ajatukset ovat, että mua on rakastettu. Mä oon omille vanhemmille ollut ja oon edelleen kaikki kaikessa. Ja mun mielestä jokaisen lapsen täytyisi tuntea samoin. Myös ne lapsesta maailman typerimmälle tuntuvat säännöt, kuten nukkumaanmenoaika ja se, että pihasta ei saa poistua kertovat vain ja ainoastaan siitä, että vanhemmat välittävät. Ne lapset jotka elävät täysin ilman rajoja kokevat varmasti jonkinlaista turvattomuutta. Rajoillakin on kuitenkin rajansa. Säännöt täytyy olla, mutta mistään natsimeiningistä ei ainakaan ole apua.
Meidän kodissa ei ollut oikeestaan mitään perussääntöjä kummempaa. Oli nukkumaanmenoajat, ruoka-ajat ja kotiintuloajat, mutta niistäkin pystyttiin tarvittaessa joustamaan. Ja mulle ne riitti. Mä tiesin mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Silti minäkin, kuten varmasti jokainen lapsi tekee joskus asioita mitä ei saisi tehdä. Mun ei kuitenkaan tarvinnut ikinä pelätä sitä mitä sääntöjen rikkomisesta seuraisi. Tiesin, että mikäli jään kiinni 1. Joudun puhutteluun. 2. Joudun olemaan loppupäivän kotona, mahdollisesti jopa seuraavan. Mun ei koskaan onneksi tarvinnut pelätä minkäänlaista väkivaltaa. Se riitti vallan hyvin, että itse joutui olemaan sisällä kun kaverit leikkivät pihalla. Mutta harvemmin mä mitään tyhmyyksiä teinkään. Pahimmat taitaa olla kun n 4-vuotiaana karkasin omasta pihasta lähikauppaan ja toinen kun 10-11-vuotiaana maalattiin kavereiden kanssa marjoilla aitoihin kirosanoja. Ainiin ja ängettiin me ilkeän naapurin oven avaimenreikään marjoja. Lähinnä siis tämmöistä pientä viatonta kiusaa, mutta vähintäänkin se puhuttelu niistä aina pamahti. Siinä vaiheessa jo pelkästään se vanhempien pettymys omaan typerään käyttäytymiseen sai ymmärtämään sen oman idioottimaisen teon. Ja siitä opittiin. En todellakaan voi ymmärtää mitä ne vanhemmat ajattelevat opettavansa lapsellensa nyrkillään. Pelkoa ja sitä, että väkivalta on ok? Tiedän, että jotkut lapset ovat haastavempia, eikä edes järkipuhe tehoa, mutta ei todellakaan myöskään väkivalta ainakaan pidemmän päälle. Se voi toimia niin kauan kun lapsi pelkää, mutta jonain päivänä koittaa se hetki kun nyrkki voittaa pelon ja se lapsi antaa takaisin. Joko sitten niille omille vanhemmilleen tai jollekkin toiselle. Sitäkö ne vanhemmat haluavat? Väkivalta lasta kohtaan ei kerro mistään muusta kuin aikuisen heikkoudesta.

Yksi ''huono'' ominaisuus heijastuu omasta lapsuudesta mun omaan vanhemmuuteen. Huutaminen. Me äidin kanssa ollaan aina mun kotoa poismuuttoon asti huudettu toisillemme paljon. Ei siis niin, että mulle olisi huutamalla huudettu kotona asioista, vaan yhtälailla molemmat yltyivät huutamaan asiasta kuin asiasta. Jos halusin jotain, mutta en saanut niin vinguin sitä niin kauan jotta se meni siihen, että molemmat huutaa toisilleen. Lapsellista ja huonoa käytöstä ehkä äidiltä, mutta toisaalta ymmärrän vallan hyvin! Nyt teen sitä itse, ikäväkyllä. Jaden kanssa huudetaan päivittäin kilpaa ja molemmilla napsuu hermot päässä. Onneksi kuitenkin osataan jälkeenpäin myös halata ja pyytää anteeksi. En kuitenkaan tunne tätä asiaa mitenkään traumaattisena juttuna omassa lapsuudessa, ehkä lähinnä jopa naurattaa meidän lapsellinen käytös ja se kuinka molemmat halusi aina olla oikeassa. Äidin kanssa ollaan kuka tahansa äiti ja tytär, mutta samalla vähänkuin siskokset ja tästä syystä ollaan aina oltu myös erityisen läheisiä ja niin samanlaisia. Saman olen huomannut myös itsessä ja Jadessa. Me kaikki ollaan vaan niin hemmetin itsepäisiä, heikkohermoisia ja vähän hölmöjäkin tapauksia.

Meidän perhe ei koskaan ole ollut mikään rikas, ei lähelläkään. Ei ollut perinteistä kesämökkiä tai ulkomaanmatkoja. Silti mä oon super onnellinen mun lapsuudesta! Ja siksi tiedänkin, että vaikka meilläkään ei ole näihin tai paljon muuhunkaan varaa, niin aivan varmasti me Nikon kanssa pystytään antamaan meidän lapsille onnellinen lapsuus. Se onnellisuus tulee ihan jostain muualta kuin rahasta. Itsellä ne parhaimmat muistot omasta lapsuudesta tulee yhdessä tekemisestä. Tehtiin kesäisin pieniä reissuja, joulut vietettiin aina yhdessä, vietettiin aikaa paljon mun sukulaisten kanssa. Parhaimpia oli viikonloppuillat kun äidin kanssa istuttiin isän vieressä sipsiä mussuttaen ja katsottiin kun tämä pelasi jotain räiskintä/örkkipelejä. Yhdessä siinä naurettiin ja säikyttiin. Ei ehkä mikään lastenjuttu, mutta mun muistoissa aivan mahtava!



Mitään en toivo enempää kuin sen, että omat lapset saavat elää terveen ja onnellisen lapsuuden.